Sellaisia aamupäiviä, kun kaikki on sen puolesta että lähtisin juoksemaan, hyppäisin ikkunasta, hyppäisin satunnaiseen bussiin, hyppäisin.

Kun kerrankin olen tehnyt töitä ihan ahkerasti ja olen vain kaksi päivää myöhässä, tulostustiliäni ei ole päivitetty ja koulun harkkosakset on varastettu, enkä näin ollen voi vieläkään saada kansiota kasaan.

Olen uhri! Maailma on minua vastaan!

Tai: Maailma ei tahdo että teen töitä! Kohtaloni on olla vapaalla!

Tai: Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, pitäisi ottaa vastuuta omista tekemisistään.

Tai: Pitäisi valita tiensä ja mennä sitä epäröimättä, miettimättä olisiko se toinen tie sittenkin ollut parempi, keskittyä.

Eilinen angsti jatkuu, sama ristiriita: tietoisuus siitä, että on toimittava yhteiskunnan kanssa, suoritettava velvollisuutensa, koska niistä seuraa pitemmän päälle hyvää; ja toisaalta tarve riistäytyä irti, saavuttaa jotain oikeasti tärkeää, elää niissä pilvilinnoissa, jutella ja kirjoittaa ja nauraa ja kävellä ja syödä ja rakennella palapelejä. Rutiinit ahdistaa taas, se että seinät, verhot, valot, ihmiset, tiet ovat samalla tavalla joka päivä, että kuljen samoja ratoja, uraudun, etten osaa enää katsoa uudella tavalla. 

Tavoitteena tasapaino, että osaisi elää tässä ja nyt eikä haikailla.

Pelottaa!