Teen leipää, mankassa soi Jeff Buckleyn Grace. Tekee mieli pyöritellä sanoja, ajatuksia, lyhyen aikaa, sommitella.
Mietin taas ihmisiä. Mistä niitä siunaantuu. Miten niihin tuntee
yhteyttä. Mikä on se säie, joka kulkee minusta toiseen, ja miten se
muodostuu, miten sitä nykyään voi vähän jo ennakoida, kehen se yhteys
voisi muodostua. Ja miten niitä ihmisiä nyt on taas tullut, elämääni,
miten tuntuu että joidenkin kanssa voisi syntyä pitkä ja
merkityksellinen suhde ja joidenkin kanssa sitä ei tarvitse - toiset
ihmiset voi tavata vaikka vain kerran ja huomata että sisältä olemme
samanlaisia, ja sitten jatkaa matkaa eri suuntiin ja tuntea
tyytyväisyyttä siitä ettei ole yksin. Miten paljon voi saada jostain
yhdestä kohtaamisesta, siitä että keikan aikana katsoo silmiin ja
naurahtaa samalle asialle, ymmärtää saman asian.
Ja miten
sellaisten hienojen ihmisten kohtaaminen vaikuttaa sattumalta, mutta
minä olen varma että se ei ole. Jotenkin minä en usko sattumaan. Mihin
sitten? En minä usko kohtaloonkaan. Mutta merkityksiin kyllä,
tapahtuman leimaaminen \"sattumaksi\" tuntuu epäkunnioittavalta, siltä
että nyt aliarvioin jotain pyhää.
Ajattelen että minulle
maailmassa on paljon pyhyyttä. Että ihmisiä, eläimiä, rakenteita,
hetkiä, ajatuksia pitää kunnioittaa. Että tulen vihaiseksi
välinpitämättömyydestä ja epäkunnioituksesta.
Sitten kului
tunteja, että tämä oli kesken, kävin keskustelua Hankun kanssa tästäkin
aiheesta, kävin keskustelua Laurin kanssa ihan muista aiheista,
pelasin. Leipä valmistui, levy loppui. Tuntuu siltä että tämä aihe on
minussa vieläkin päällimmäisenä vaikka olen ollut muualla. Että
vieläkin voisi kirjoittaa, vaikka on yö.
Niin, otetaan
esimerkiksi lihansyönti. Että ei se lihan syöminen varsinaisesti minua
häiritse. Mutta se että tuntevia olentoja kohdellaan kuin tavaroita
eikä niistä saatua ravintoa kohtaan tunneta minkäänlaista kunnioitusta,
tai kiitollisuutta. Että pidetään jotenkin itsestäänselvänä että lehmän
tehtävä on elää ja kuolla vankeudessa, olla kone, tuottaa lihaa. Ettei sen elämän arvolle uhrata ajatustakaan.
Se raivostuttaa.
Ylipäätään ihmetyttää se miten vähän ihmiset tuntevat kunnioitusta.
Toisten ihmisten työtä, ajatuksia, tunteita kohtaan. Ilmaa kohtaan.
Valoa kohtaan. Lunta kohtaan. Kauneutta kohtaan, ja taitoa, ja tietoa
kohtaan. Itseään kohtaan, ihmistä, ihmettä, sitä että on elossa.
Lihasta tekee hyvän esimerkin se, että on niin paljon kunnioitettavaa
siinä että liha lopulta päätyy pöytään asti. Niin moni ihminen matkan
varrella tekee työtä sen eteen että eläimestä tulisi ravintoa.
Olkoonkin että esimerkin lehmänkasvatus on teollista ja iljettävää ja
epäkunnioittavaa puuhaa, yksittäisen ihmisen työ ansaitsee siinäkin
tapauksessa kunnioitusta. Karjankasvattajan, teurastajan,
eläinlääkärin, rehunviljelijän, navetanrakentajan, rekkakuskin,
kauppiaan työ. Ja on ihme, että on kasveja, että ne kasvavat, ja että
on eläin joka syntyy ja syö noita kasveja ja kasvaa sekin, materia
muuntuu muodosta toiseen, muotoon joka on ihan koherentti ja
ymmärrettävä ja jotenkin suunnitellun oloinen. Ja siinä muodossa on
tunteita ja ymmärrystä. Ja se elämä katkeaa, jotta ihminen voisi syödä
lihan ja kasvaa, tulla uuteen muotoon, jossa on tunteita ja ymmärrystä
ihan samalla tavalla.
Ja sitten tulee joku ylimielinen
nirppanokka, joka tilaa pihvin ja jättää sen syömättä, heittää menemään
jotain ilmiselvästi pyhää.
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
Kommentit