Teen leipää, mankassa soi Jeff Buckleyn Grace. Tekee mieli pyöritellä sanoja, ajatuksia, lyhyen aikaa, sommitella.

Mietin taas ihmisiä. Mistä niitä siunaantuu. Miten niihin tuntee yhteyttä. Mikä on se säie, joka kulkee minusta toiseen, ja miten se muodostuu, miten sitä nykyään voi vähän jo ennakoida, kehen se yhteys voisi muodostua. Ja miten niitä ihmisiä nyt on taas tullut, elämääni, miten tuntuu että joidenkin kanssa voisi syntyä pitkä ja merkityksellinen suhde ja joidenkin kanssa sitä ei tarvitse - toiset ihmiset voi tavata vaikka vain kerran ja huomata että sisältä olemme samanlaisia, ja sitten jatkaa matkaa eri suuntiin ja tuntea tyytyväisyyttä siitä ettei ole yksin. Miten paljon voi saada jostain yhdestä kohtaamisesta, siitä että keikan aikana katsoo silmiin ja naurahtaa samalle asialle, ymmärtää saman asian.

Ja miten sellaisten hienojen ihmisten kohtaaminen vaikuttaa sattumalta, mutta minä olen varma että se ei ole. Jotenkin minä en usko sattumaan. Mihin sitten? En minä usko kohtaloonkaan. Mutta merkityksiin kyllä, tapahtuman leimaaminen \"sattumaksi\" tuntuu epäkunnioittavalta, siltä että nyt aliarvioin jotain pyhää.

Ajattelen että minulle maailmassa on paljon pyhyyttä. Että ihmisiä, eläimiä, rakenteita, hetkiä, ajatuksia pitää kunnioittaa. Että tulen vihaiseksi välinpitämättömyydestä ja epäkunnioituksesta.

Sitten kului tunteja, että tämä oli kesken, kävin keskustelua Hankun kanssa tästäkin aiheesta, kävin keskustelua Laurin kanssa ihan muista aiheista, pelasin. Leipä valmistui, levy loppui. Tuntuu siltä että tämä aihe on minussa vieläkin päällimmäisenä vaikka olen ollut muualla. Että vieläkin voisi kirjoittaa, vaikka on yö.

Niin, otetaan esimerkiksi lihansyönti. Että ei se lihan syöminen varsinaisesti minua häiritse. Mutta se että tuntevia olentoja kohdellaan kuin tavaroita eikä niistä saatua ravintoa kohtaan tunneta minkäänlaista kunnioitusta, tai kiitollisuutta. Että pidetään jotenkin itsestäänselvänä että lehmän tehtävä on elää ja kuolla vankeudessa, olla kone, tuottaa lihaa. Ettei sen elämän arvolle uhrata ajatustakaan.

Se raivostuttaa.

Ylipäätään ihmetyttää se miten vähän ihmiset tuntevat kunnioitusta. Toisten ihmisten työtä, ajatuksia, tunteita kohtaan. Ilmaa kohtaan. Valoa kohtaan. Lunta kohtaan. Kauneutta kohtaan, ja taitoa, ja tietoa kohtaan. Itseään kohtaan, ihmistä, ihmettä, sitä että on elossa.

Lihasta tekee hyvän esimerkin se, että on niin paljon kunnioitettavaa siinä että liha lopulta päätyy pöytään asti. Niin moni ihminen matkan varrella tekee työtä sen eteen että eläimestä tulisi ravintoa. Olkoonkin että esimerkin lehmänkasvatus on teollista ja iljettävää ja epäkunnioittavaa puuhaa, yksittäisen ihmisen työ ansaitsee siinäkin tapauksessa kunnioitusta. Karjankasvattajan, teurastajan, eläinlääkärin, rehunviljelijän, navetanrakentajan, rekkakuskin, kauppiaan työ. Ja on ihme, että on kasveja, että ne kasvavat, ja että on eläin joka syntyy ja syö noita kasveja ja kasvaa sekin, materia muuntuu muodosta toiseen, muotoon joka on ihan koherentti ja ymmärrettävä ja jotenkin suunnitellun oloinen. Ja siinä muodossa on tunteita ja ymmärrystä. Ja se elämä katkeaa, jotta ihminen voisi syödä lihan ja kasvaa, tulla uuteen muotoon, jossa on tunteita ja ymmärrystä ihan samalla tavalla.

Ja sitten tulee joku ylimielinen nirppanokka, joka tilaa pihvin ja jättää sen syömättä, heittää menemään jotain ilmiselvästi pyhää.