Teemaviikkoa seurasi teemaviikonloppu: Miten paljon loistavia asioita yhteen viikonloppuun voi mahtua?

Toteutetaan raportointi rajauksella "asioita joita en ikinä olisi voinut arvata tapahtuvan minun elämässäni".

- Vietin hauskan, mukavan ja luontevan viikonlopun lapsiperheen seurassa. Minä joka pelkään lapsia. En pelkää enää niin paljon. Tuntuu että sain jonkinlaisen hennon yhteyden, että minusta pidettiin. Onpas palkitseva tunne.

- Koin peräkkäin yhden loistavan improteatteriesityksen ja kolme keikkaa. Mikä tahansa niistä olisi riittänyt tekemään illasta arvokkaan ja innostavan kokemuksen. Miten ihminen voi ottaa vastaan niin paljon hyvää meininkiä, taitoa, energiaa, intensiivisyyttä? Miten minuun mahtuu? (Tämä oli siis Amnesty-klubi Tampereen Klubilla: Improteatteri Snorkkeli, Maritta Kuula & Jyrki Sahla, Samuli Putro itsekseen, Absoluuttinen Nollapiste.)

- Väljän mutta innostuneen yleisön takaisin lavalle vaatima Putro kysyi yleisöltä liikuttuneena, olisiko encorebiisi vanha vai uusi. Minä katsoin herraa silmiin asemistani eturivistä: "Uusi biisi." Putro: "Uusi biisi?" Minä. "Joo." Mielipiteitä esitettiin ilmassa toki muitakin, mutta Putro päätyi nopeasti uuteen ja perusteli vanhan vaatijalle, alkua en muista, kun yllättäen tuo lopun sivulause jäi paremmin mieleen: "... sitäpaitsi sinä olet ruma mies ja tuo on kaunis nainen." Viittasi minuun. Lauri siinä vierellä oli jotenkin ylpeän asiallisen varmistava, että faktahan se. Teemaviikonlopun keskeisin tunne, huipulla oleminen, kulminoitui tuohon hetkeen. Minä! Minä olen illan kuningatar, oleellisten ihmisten mielestä hyvä tyyppi ja kaunis! Nyt ja tässä!

- Lauloin mukana suurimman osan Absoluuttisen Nollapisteen biiseistä, se tuli luonnostaan ja se tuntui hyvältä. Hyvältä tuntui myös keikan jälkeinen pyöriminen ja pomppiminen Laurin kanssa, Laurin joka otti itselleen tilaa ja antoi mennä vaan miten tuntuu, kaksimetrinen mies joka poukkoilee innostuessaan ja jonka ääni kuuluu helposti koko ylistävän yleisön äänivyöryn yli: "Soittakaa vielä yksi kappale!", joka ei hyssyttele, ei pelkää näyttää iloaan, jonka ilolle voi nauraa itsensä hengästyksiin.

- Klubin uskomattomat dj:t, jotka soittivat koko illan ajan Juuri Oikeita Kappaleita, päättivät illan Red Hot Chili Peppersin teokseen My Friends, joka on minulle kauneimpia ja merkityksellisimpiä koskaan, ja minä lauloin sen alusta loppuun, minä joka pelkään laulamista, omaa ääntäni, hengittämistä siinä ja rytmiä ja sointuja.

- Tapasin keikalla ihmisen A jonka olemassaolosta tiesin ihmisen B kautta, ja joka näemmä myös tiesi minusta epäsuorasti B:n kautta, ja joka oli paikalla ihmisen C kanssa, jonka myös jotenkin tunnen, ja jolta A oli kysynyt että tunnetko sellaista Kaisaa kun olette molemmat Jyväskylästä. Kuvion B ja C eivät tunne toisiaan. Aiemmin B:n kertoessa minulle A:sta vakuutuin siitä, että A on mainio ja arvostettava tyyppi. Olin aika täpinöissäni tästä kohtaamisesta.

- Sunnuntaina arvostamani taiteilija kertoi itsensä avaten mitä pitää tärkeänä taiteessa, kirjoittamisessa ja elämässä. Minä olin samaa mieltä.

Tässä viikonlopussa oli niin paljon alkuja, uudelleenarviointeja, palojen uudelleenjärjestymistä, napsahteluja ja nyrjähtelyjä, etten voi mitenkään tajuta vielä niiden merkitystä. Kylvämistä, taas. Katsotaan mitä sitten nousee, kehittyy, kypsyy. Tuntuu että hyvää ja ravitsevaa ja kaunista.