Nyt on takana peikkobileet. Hurjaa väkeä nuo mynämäkeläiset, jaksavat järjestää yllätyssynttärit peikkoteemalla ja panostaa pukuihinsa ja asenteeseen ja pitää niin paljon hauskaa. Niin paljon lämpöä niissä ihmisissä.

Kävin avannossa. Kolmesti.

Lauri osaa laulaa.

Sydän on niin täynnä että se laajenee ja kohoaa ja koettelee rajojaan.

Maha on tyhjä.

Korvissa on PMMP:n Kovemmat kädet.

Minä olin aika hiljaa tilanteessa jossa tutuimman ihmisen olen tuntenut reilun kaksi kuukautta. Minä istuin hiljaa ja juttelin kun oli asiaa, pelasin dominoa ja join limsaa ja olin läsnä kun upeat ihmiset lauloivat ja soittivat oikealla asenteella aamuyöstä, kun oltiin viimeiset ihmiset ylhäällä. Minä en ollut aktiivinen jäsen, minä en laulanut, minä en osannut kappaleita, minä olin eri sukupolvea. Mutta minä en ollut ulkona, ne ihmiset eivät sulkeneet minua ulos, vaan antoivat olla läsnä, nauraa mukana, hymyillä, katsoa, kuulla.

En minä uskaltanut oikein kenellekään ilmaista arvostustani, jätin leijumaan toivon siitä että tapaan heitä vielä usein, että opin tuntemaan, ja joskus vielä on aika jolloin voin heidän kanssaan katsoa taaksepäin ja kertoa suoraan miten tärkeää minulle oli olla mukana lauantaina huhtikuussa, kun sää oli loistava, ruokaa syötiin päreiltä, tukat olivat takussa ja eteisen matto täynnä juuttikankaan lankoja.

Jos minun sieluni välillä onkin jumissa, niin sitten on, aikansa, ja minä kyllä selviän siitä eteenpäin. Minä hengitän sisään, minä valmistaudun, ja sitten minä menen avantoon, ja se on kylmää ja todellista, se iskee, ei se satu mutta vaatii tahdonvoimaa, ja jälkeenpäin olen puhdistunut ja raukea ja tahdon tehdä sen uudestaan ja uudestaan. Ja jossain vaiheessa, toivottavasti, uskaltamisesta tulee tapa.