Unen ja valveen rajalla minulla on hyvin hyvin oleellisilta tuntuvia oloja ja käsitteitä, jotka liittyvät jotenkin asioiden välisiin samankaltaisuuksiin, ehkä niin että mitä yhteistä on koivulla ja sitruunaperhosella ja irtonaisuuden tunteella ja kuulaudella, ja että miksi keskiviikko on oranssi päivä. Ja sitten tavallaan ne olot liittyvät unissa tapaamiseen, ehkä niin että jos saisi otteen jostain keskinäisen samankaltaisuuden rihmasta, voisi unissaan kohdata toisen, olla yhteydessä, keskustella jollain toisella tasolla. Keskeistä näissä hetkissä on, että tunnen osaavani ja tietäväni miten se kuvio toimii, että sillä on minussa selkeä paikka, että se on luonnollinen asia. Ja herättyäni en tiedä tai osaa enää, mutta uskon edelleen että kyvyn ydin on minussa jossakin.

Aamulla pinnalle nousi kuva ajalta jolloin vielä kirjoitin tietoisesti runoja. Puut hitaita räjähdyksiä. En muista mitä sen ympärillä silloin oli. Mutta se oli minulle tärkeä kuva silloin. Vieläkin on.

Olen lukenut kirjaa, jossa ensin innostuin siitä että se oli mielestäni hauska, koska siinä käytettiin hassuja vanhahtavia sanoja, koska se on kirjoitettu vuonna 1945 ja sen nimi on Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely. Saksankielinen alkuperäisteos Menschenkenntnis und Menschenbehandlung. Ja sitäpaitsi kirjan materiaalit ja tuoksu ja typografia olivat kauhean herkullisia. Nyttemmin olen sitä mieltä että se on ihan aidosti viisas kirja.

Kirjoittaja, Richard Müller-Freienfels, lähtee liikkeelle alkuasetelmasta joka on tänä päivänä mielestäni vielä oleellisempi kuin tuolloin - että tietämys ympäristöstä, aineen toiminnasta, merivirroista astronomiasta alkuaineista magneeteista sähkövirrasta, on kasvanut valtavasti, ilman että tietämys sielusta ja tajunnasta ja ihmisestä itsestään olisi kasvanut laisinkaan samaa tahtia.

Ja mitä siinä sitten käsitellään. Joitakin otsikoita:

- Ruumis on sormenpäitä myöten sielun läpitunkema
- Fysionomia ja luonne
- Liikkeiden forte ja piano
- Valehtelemmeko ollessamme kohteliaita?
- Maailmaa vierovan ja maailmaa lähestyvän luonteen ilmeneminen käsialassa
- Mitä nauru paljastaa?
- Itsensä korottamisen ja itsensä alentamisen "univormut"
- Elämä "roolileikkinä"
- Kieli sielun ilmaisimena
- Elävätkö kaikki ihmiset samassa maailmassa?
- Maailma ei ole olemassa "annettuna" vaan "tehtäväksi annettuna"
- Käsi hengen elimenä
- Ovatko sukupuolityypit luontoa?
- Täytyykö perinnöllisyysopin johtaa fatalismiin?
- Jokainen on hetkittäin hiukan "päästään vialla"
- Sielun kuolemattomuus

Kyseessä on siis teos joka käsittelee aikalailla kaikkea sielun ja persoonallisuuden olemukseen, tyyppeihin ja tulkintaan liittyvää, ja nähtävästi myös maailman havaitsemista ylipäätään, en ole siellä asti vielä. Erityisesti jänskättää että mitä alaluvussa Rodulliset tyypit tapahtuu.

Kirjoittaja ottaa esille sellaisia aineen ja hengen yhteyksiä mistä minä olen ollut hyvin kiinnostunut tässä menneinä aikoina, ja joiden pohdiskelu minulla kulminoitui siihen taannoiseen Minä esineenä-pohdintaan. Että jos minä olisin esine, millainen esine olisin. Millaisiin väliaikaisiin tuloksiin olen tullut:

Paras esine olisi ehkä jonkinlainen monitoimityökalu. Että kun sen osia laittaa eri järjestykseen, siitä tulisi eri työkaluja. Sitä voisi järjestellä. Ja se olisi oikeasti hyödyllinen. Ja funktionaalisuudessaan kaunis. Sen osat napsahtaisivat kiinni toisiinsa, painoltaan se olisi keskiraskas kuten poltettu savi tai Marimekon puuvillapaidat, värinä olisi ainakin osittain punainen, pintarakenteessa voisi olla jotain karheaa tai karkeaa, jotain mikä tuntuu käteen.

Vielä pitäisi selvittää mitä niillä eri työkaluilla tehtäisiin. Prosessi jatkuu.