Kai se on myönnettävä. Minä olen ihmissuhderiippuvainen. Kyllästyn
kauhean nopeasti kun en ole kenenkään seurassa. Eilen olin koko päivän
ihmisten seurassa, mutta heti tänään minulla on ahdistumiseen saakka
tylsää. En osaa kiinnostua vaihtoehtoisista tekemisistä, en jaksa
innostua. Joku sisäinen auktoriteetti väittää että minun olisi hyväksi
kehittää itselleni rutiineja, tai ainakin mennä ulos ja tehdä jotain,
tarttua johonkin konkreettiseen. Se auktoriteetti puhuu Annukan
äänellä. Minä pidän sitä järkevänä äänenä, mutta jokin minussa hankaa
järkevyyttä vastaan.
Haluan olla vastavirrassa vähän kaikenlaista vastaan, kiukutella,
kohdella itseäni huonosti ja tehdä asioita joista tiedän etteivät ne
ole hyväksi mielenterveydelleni. Kuten jumittaa koneella puoli päivää
ja tylsistyä niin paljon että on pakko nukkua kolmen tunnin päiväunet.
Arvelen, että tällä tavalla aika moni ihminen masentuu. Ehkä minä
haluan masentua.
Minä olen riippuvainen ihmeellisistä sattumista, siitä että elämäni
tuntuu elokuvalta josta on leikattu turha ilma pois. Jos en saa
ihmeellisiä sattumia vähintään kerran vuorokauteen, ryhdyn
kiukuttelemaan ja kehitän itselleni päänsisäistä draamaa. Usein saan
piristettyä itseäni tekemällä jotain odottamatonta, kuten esimerkiksi
eilen, jolloin join kahvia. Lattea. Huono idea. Liian haaleaa.
Seuraavan kerran kokeilen ihan vaan laimentamatonta espressoa.
Ulkona on hyvin kaunis sää ja minä tunnen syyllisyyttä siitä etten ole
siellä. Tunnen syyllisyyttä myös siitä että kirjoitan näin paljon
päiväkirjaan. Syyllisyyttä tunnen siksi, että mielestäni minun pitäisi
olla sellainen ihana ja ihmeellinen ihminen, joka osaisi ottaa
elämästään kaikki mahdollisuudet irti, nauttia kesästä kun se nyt on
mahdollista ja maksimoida ihmeellisten sattumien mahdollisuus olemalla
mahdollisimman paljon ulkona ja ihmisten parissa.
Kaiken kaikkiaan minun pitäisi maksimoida sellaisten tilanteiden
mahdollisuus, joissa hyvät tyypit pitäisivät minua hyvänä tyyppinä ja
ilmoittaisivat sen vuolaasti ja monisanaisesti myös minulle. Kaikki
toimintani tuntuu ainakin tiedostamattomalla tasolla tähtäävän siihen.
Koska minä en usko omaan kelvollisuuteeni ennenkuin se minulle
sanotaan, enkä näköjään jaksa uskoa kovin pitkää aikaa sitä ellei joku
ole jatkuvasti tolkuttamassa sitä minulle.
Yritin visualisoida jonkun kivan tyypin joka tulisi tuomaan minulle
suklaata kotiin NYT. Epäonnistuin hieman: Ammi soitti ja pyysi
lähettämään valokuvan jossa hän juo teetä. Ehkä suuremmalla uskolla
saavuttaisin tarkempia tuloksia?
Toinen vaihtoehto on mennä ulos.
perjantai, 21. heinäkuu 2006
Kommentit