Kai se on myönnettävä. Minä olen ihmissuhderiippuvainen. Kyllästyn kauhean nopeasti kun en ole kenenkään seurassa. Eilen olin koko päivän ihmisten seurassa, mutta heti tänään minulla on ahdistumiseen saakka tylsää. En osaa kiinnostua vaihtoehtoisista tekemisistä, en jaksa innostua. Joku sisäinen auktoriteetti väittää että minun olisi hyväksi kehittää itselleni rutiineja, tai ainakin mennä ulos ja tehdä jotain, tarttua johonkin konkreettiseen. Se auktoriteetti puhuu Annukan äänellä. Minä pidän sitä järkevänä äänenä, mutta jokin minussa hankaa järkevyyttä vastaan.

Haluan olla vastavirrassa vähän kaikenlaista vastaan, kiukutella, kohdella itseäni huonosti ja tehdä asioita joista tiedän etteivät ne ole hyväksi mielenterveydelleni. Kuten jumittaa koneella puoli päivää ja tylsistyä niin paljon että on pakko nukkua kolmen tunnin päiväunet. Arvelen, että tällä tavalla aika moni ihminen masentuu. Ehkä minä haluan masentua.

Minä olen riippuvainen ihmeellisistä sattumista, siitä että elämäni tuntuu elokuvalta josta on leikattu turha ilma pois. Jos en saa ihmeellisiä sattumia vähintään kerran vuorokauteen, ryhdyn kiukuttelemaan ja kehitän itselleni päänsisäistä draamaa. Usein saan piristettyä itseäni tekemällä jotain odottamatonta, kuten esimerkiksi eilen, jolloin join kahvia. Lattea. Huono idea. Liian haaleaa. Seuraavan kerran kokeilen ihan vaan laimentamatonta espressoa.

Ulkona on hyvin kaunis sää ja minä tunnen syyllisyyttä siitä etten ole siellä. Tunnen syyllisyyttä myös siitä että kirjoitan näin paljon päiväkirjaan. Syyllisyyttä tunnen siksi, että mielestäni minun pitäisi olla sellainen ihana ja ihmeellinen ihminen, joka osaisi ottaa elämästään kaikki mahdollisuudet irti, nauttia kesästä kun se nyt on mahdollista ja maksimoida ihmeellisten sattumien mahdollisuus olemalla mahdollisimman paljon ulkona ja ihmisten parissa.

Kaiken kaikkiaan minun pitäisi maksimoida sellaisten tilanteiden mahdollisuus, joissa hyvät tyypit pitäisivät minua hyvänä tyyppinä ja ilmoittaisivat sen vuolaasti ja monisanaisesti myös minulle. Kaikki toimintani tuntuu ainakin tiedostamattomalla tasolla tähtäävän siihen. Koska minä en usko omaan kelvollisuuteeni ennenkuin se minulle sanotaan, enkä näköjään jaksa uskoa kovin pitkää aikaa sitä ellei joku ole jatkuvasti tolkuttamassa sitä minulle.

Yritin visualisoida jonkun kivan tyypin joka tulisi tuomaan minulle suklaata kotiin NYT. Epäonnistuin hieman: Ammi soitti ja pyysi lähettämään valokuvan jossa hän juo teetä. Ehkä suuremmalla uskolla saavuttaisin tarkempia tuloksia?

Toinen vaihtoehto on mennä ulos.