Eilen heräsin yhdeltä iltapäivällä ja päätin lähteä Tampereelle. Tampereella oli Nuori runo 2006: kasa nuoria runoilijoita, Ville Leinonen, Samae Koskinen, Loviatar ja matkan perimmäinen syy - Jarkko Martikainen.

Liftausreissuilla tulee aina jutelleeksi mitä jännittävimmistä aiheista. Tällä kertaa:

- runojen kirjoittamisesta (epäilyttävästi Juice Leskisen näköinen mies kertoi kirjoittavansa silloin tällöin, ja mielestään ihan hyvin)
- ZZ Top ynnä muu kasarirokki, ja Jyväskylän ja Tampereen keikkapaikkojen vertailua
- autojen äänenvaimennusominaisuudet
- ammattikorkeakouluinstituution paikka Suomen koulutuskentässä
- Tampereen poistumisteiden vertailua
- hirvien jalostaminen korkeudeltaan törmäysystävällisemmiksi (kirahvihirvet ja mäyrähirvet)
- vauhtisokeus
- valtion aikomus lopettaa hirvivahinkojen korvaaminen, ja onko se hyvä asia
- tupakoiminen työpaikoilla
- mitä tehdä iltaisin, kun työ vaatii yöpymään hotellissa neljä yötä viikossa
- Jyväskylän kaavoitusongelmat (keskustan rajoitteet, Jyväsjärven täyttäminen, tanssisali Lutakon tapaus)
- Jyväskylän opiskelija-asuntotilanne
- suomalaisen vaatetusteollisuuden historia
- maaseudun autioituminen
- pienten kylien sisäsiittoisuus (esimerkkeinä Turun saaristo ja Sisä-Savo)

Ja kestoaiheet:

- "eipä teitä liftareita enää paljoa näe, minun nuoruudessani oli toisin"
- "kylläpäs on kaunis sää, vieläkin se kesä tuntuu jatkuvan"

Tampereelle lähteminen oli rohkeusharjoitus - toimimista tekosyistä huolimatta, typerien kasautuvien pelkojen sivuun asettamista. Homma toimi enimmäkseen ihan mainiosti matkojen ajan, mutta itse illanviettotapahtumassa juutuin väärälle vaihteelle ja aloin tuntea itseni enemmän ja enemmän Katakombeista-novellin päähenkilöksi. Tunne huipentui siihen, kun en enää uskaltanut nostaa katsettani tai vaihtaa paikkaa ilman pitävästi perusteltua järkevää syytä. Rakensin suojamuurin muistiinpanokirjasta, teestä ja suklaasta. Vaikutin varmasti runoilijalta, olin ehkä ainoa joka ei ollut.

Helvetin hieno tapahtuma, joka tapauksessa. Ihan taiteellisena elämyksenä. Lujaa iskivät lausuntataiteilija Noora Dadu, Ville Leinosen tulkinta Kuurankukkia-kappaleesta, tilan somistus (aukinaisia kirjoja levitettynä seinille, rypistettyjä tekstiliuskoja, runsas puutarhajuhla-tyyppinen tuikkuvalovalaistus baaritiskillä, valkoinen teema), Sanna-Mari Pirkola Ylivieska-teoksineen ("en tiennyt tekeväni kirjaa, luulin tekeväni elokuvaa"), kansanmusiikkiyhtye Loviatar - ja Martikainen, huh. Martikaisen äänen ja hahmon voima tulee paljon intensiivisemmin esiin tuollaisella mies ja kitara -keikalla kuin tavanomaisella keikalla bändin kanssa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että koko mies on voimistunut. Valutti lempeyttä ja silmäkulmanpilkettä koko yleisön päälle, minä sain eturivipaikalla osakseni aika mukavan määrän. (Kuriositeettina: herralla oli tavanomainen kokomusta esiintymisasunsa, mutta kirkkaanpunaiset kengät.)

Opittua: liftausreissulle pitäisi aina ottaa maiharit. On jalat hiertyneet. Au.