Jääskeläisen kirja, siis Lumikko ja yhdeksän muuta, valvotti minua
viime yönäkin kahteen. Helvetti sentään. Lukekaa se. En minä vielä osaa
siitä mitään viisasta sanoa, nyt on mielen keskellä niin voimallinen
sekoitus, josta tuo kirja on vain yksi ainesosa.
Tarinoistahan se kertoo, kertomisesta ja kirjoittamisesta, ja jostain
aivan muusta. Joka tapauksessa, se sai minut kaivamaan esiin sen, mitä
olen säilyttänyt lukiovuosieni saavutuksista. Ei sitä paljon ole.
Parhaat kirjoittamani tekstit, joista suurin osa on kirjoitettu
Jääskeläisen kursseilla. Jos nyt ei valehdella, niin sanamuodon tulisi
olla "kirjoitettu Jääskeläiselle". Harva ihminen on vaikuttanut
ajatteluuni niin paljon. Minä tosissaan keskityin takomaan esseistäni
kirkkaita ja soivia, puhtaita mielen salamoita, kauniita tasapainoisia
kielellisesti ja ajatuksellisesti rikkaita kokonaisuuksia.
Enää en keskity. Vanhoja tekstejä lukiessa huomasin, että sama keskus
minussa edelleen on - olen ymmärtänyt jo silloin pienempänä mikä minua
kuljettaa eteenpäin - mutta nykyään pystyisin varmasti kirjoittamaan
paremmin. Nykyään osaisin ajatella laajemmin ja tarkemmin. Mutta en
keskity.
Minun ajatteluni on hajallaan, en enää tee töitä minkään tekstin eteen.
En vaivaudu hiomaan kieltäni sellaiseksi, että se kokoaisi ajatuksen
itselleni ja toisille ymmärrettäväksi. En enää luo uutta. Tuntuu, että
minulla ei enää ole mitään syytä kirjoittaa hyvää tekstiä. Ei mitään
ulkopuolista painetta saada aikaan jotain kaunista. Kun kukaan ei anna
minulle teksteistä arvosanoja ja papukaijamerkkejä. "Hallittu, sujuva
ja strategisesti pätevä."
Palkinnon vuoksiko minä lukiossa kirjoitin? Voinko kirjoittaa kunnolla
mistään muusta syystä? Tajuton tyydytyshän siitä tulee, kun saa aikaan
jotain toimivaa, jotain missä on kaikki palaset oikeilla kohdillaan,
jotain missä on uusia yhteyksiä vanhojen asioiden välillä. Lukion
äidinkielen tunneilla minä rakensin itseäni, minä rakensin itseni sen
varaan että osaan ajatella ja muotoilla ajatuksen sanoiksi (vai sanat
ajatuksiksi?). Minä sain hyvin sommitelluista teksteistäni niin
paljon energiaa, että sitä riittää vieläkin, kun luen esseitäni
uudestaan. Identiteetinrakennuksen suoma tyydytys täydellistyi
kuitenkin vasta ulkopuolisen hyväksynnän myötä - arvostelussa. Sille on
järkiperäisiä perusteluita, ja tunneperäisiä perusteluita.
Jätän perustelut analysoimatta, koska en jaksa enää olla analyyttinen,
ja koska minulla on tapana kirjoittaa nämä merkinnät kerralla
valmiiksi. Siinä ehkä syy siihen, miksi en enää kirjoita hyvin.
Kirjoitan tekstini vain yhden kerran, en enää rakenna vaan kasaan. Kyky
on edelleen, taito ja toiminta ovat hukassa.
"Kerro mitä tunnet kun ei kukaan sitä kysy. / Kerro mitä osaat kun ei
koulu enää osaamistasi mittaa. / Kerro miltä näytät kun ei kukaan sinua
näe."
torstai, 7. syyskuu 2006
Kommentit