Jääskeläisen kirja, siis Lumikko ja yhdeksän muuta, valvotti minua viime yönäkin kahteen. Helvetti sentään. Lukekaa se. En minä vielä osaa siitä mitään viisasta sanoa, nyt on mielen keskellä niin voimallinen sekoitus, josta tuo kirja on vain yksi ainesosa.

Tarinoistahan se kertoo, kertomisesta ja kirjoittamisesta, ja jostain aivan muusta. Joka tapauksessa, se sai minut kaivamaan esiin sen, mitä olen säilyttänyt lukiovuosieni saavutuksista. Ei sitä paljon ole. Parhaat kirjoittamani tekstit, joista suurin osa on kirjoitettu Jääskeläisen kursseilla. Jos nyt ei valehdella, niin sanamuodon tulisi olla "kirjoitettu Jääskeläiselle". Harva ihminen on vaikuttanut ajatteluuni niin paljon. Minä tosissaan keskityin takomaan esseistäni kirkkaita ja soivia, puhtaita mielen salamoita, kauniita tasapainoisia kielellisesti ja ajatuksellisesti rikkaita kokonaisuuksia.

Enää en keskity. Vanhoja tekstejä lukiessa huomasin, että sama keskus minussa edelleen on - olen ymmärtänyt jo silloin pienempänä mikä minua kuljettaa eteenpäin - mutta nykyään pystyisin varmasti kirjoittamaan paremmin. Nykyään osaisin ajatella laajemmin ja tarkemmin. Mutta en keskity.

Minun ajatteluni on hajallaan, en enää tee töitä minkään tekstin eteen. En vaivaudu hiomaan kieltäni sellaiseksi, että se kokoaisi ajatuksen itselleni ja toisille ymmärrettäväksi. En enää luo uutta. Tuntuu, että minulla ei enää ole mitään syytä kirjoittaa hyvää tekstiä. Ei mitään ulkopuolista painetta saada aikaan jotain kaunista. Kun kukaan ei anna minulle teksteistä arvosanoja ja papukaijamerkkejä. "Hallittu, sujuva ja strategisesti pätevä."

Palkinnon vuoksiko minä lukiossa kirjoitin? Voinko kirjoittaa kunnolla mistään muusta syystä? Tajuton tyydytyshän siitä tulee, kun saa aikaan jotain toimivaa, jotain missä on kaikki palaset oikeilla kohdillaan, jotain missä on uusia yhteyksiä vanhojen asioiden välillä. Lukion äidinkielen tunneilla minä rakensin itseäni, minä rakensin itseni sen varaan että osaan ajatella ja muotoilla ajatuksen sanoiksi (vai sanat ajatuksiksi?).  Minä sain hyvin sommitelluista teksteistäni niin paljon energiaa, että sitä riittää vieläkin, kun luen esseitäni uudestaan. Identiteetinrakennuksen suoma tyydytys täydellistyi kuitenkin vasta ulkopuolisen hyväksynnän myötä - arvostelussa. Sille on järkiperäisiä perusteluita, ja tunneperäisiä perusteluita.

Jätän perustelut analysoimatta, koska en jaksa enää olla analyyttinen, ja koska minulla on tapana kirjoittaa nämä merkinnät kerralla valmiiksi. Siinä ehkä syy siihen, miksi en enää kirjoita hyvin. Kirjoitan tekstini vain yhden kerran, en enää rakenna vaan kasaan. Kyky on edelleen, taito ja toiminta ovat hukassa.

"Kerro mitä tunnet kun ei kukaan sitä kysy. / Kerro mitä osaat kun ei koulu enää osaamistasi mittaa. / Kerro miltä näytät kun ei kukaan sinua näe."