Nyt juuri tulisi uskaltaa tehdä mansikkakakkua. Havaitsin, että minulla ei ole kupua, joten asiassa on Mutta. No, ehkä se tulee syödyksi jo huomenna ja korkeintaan perjantaina, joten sen ei tarvitsekaan säilyä järin hehkeänä... Teille jotka tiedätte missä asun ettekä ole vielä ilmaisseet hinkuanne saada kakkua: tervetuloa mässyttämään huomenna kolmen ja kahdeksan välillä, tai perjantaina vapaavalintaiseen aikaan. Lauantaikin on mahdollinen, jos mässyä on jäljellä vielä silloin. Jos ei ole, niin voin tehdä lisää, tai jotain muuta. Anteeksi kutsun henkilökohdattomuus.

Ja sitten asiasta toiseen. Lomaa varjostaa suuri PITÄISI, ja sitä suurempi KYVYTTÖMYYS. Olen epävakaa ja kaksijakoinen - esimerkiksi eilisiltana nauroin, koin yhteyttä ihmisiin, nöyrryin, tunsin olevani hyvä ja sekä nykyisyyteni että tulevaisuuteni vaikuttivat valoisilta... Tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja osaavani elää sen mukaan. Keksin sivuajatuksena elämän tarkoituksenkin.

Tänään taas olen hajamielinen kaupan kassalla ja tunnen itseni paitsi hermostuneeksi idiootiksi, myös rumaksi, saamattomaksi, epäselväksi ja riippuvaiseksi. Tuijotan ruutua ja aika kuluu, ja minä välitän siitä että aika kuluu.

Voisi alkaa miettiä, ovatko molemmat puolet harhaa. Mutta en minä usko että molemmat ovat, vain jälkimmäinen. Uskon että oikeasti olen ihan toimiva ja hyväksyttävä kapistus. Uskon että pelko on sumua, joka estää näkemästä totuutta.

Miten sitä aina valuu siihen tilaan, että alkaa pingottaa ja yrittää liikaa? Miksei osaa hengittää rauhallisesti, hyväksyä, pitää energioitaan tasapainossa ja antaa maailman virrata itsensä läpi? Mikä hitto siinä on että pelko hiipii aina takaisin kun kääntää sille selkänsä? Ainako sitä pitää olla katsomassa silmiin?