Nyt juuri tulisi uskaltaa tehdä mansikkakakkua. Havaitsin, että minulla
ei ole kupua, joten asiassa on Mutta. No, ehkä se tulee syödyksi jo
huomenna ja korkeintaan perjantaina, joten sen ei tarvitsekaan säilyä
järin hehkeänä... Teille jotka tiedätte missä asun ettekä ole vielä
ilmaisseet hinkuanne saada kakkua: tervetuloa mässyttämään huomenna
kolmen ja kahdeksan välillä, tai perjantaina vapaavalintaiseen aikaan.
Lauantaikin on mahdollinen, jos mässyä on jäljellä vielä silloin. Jos
ei ole, niin voin tehdä lisää, tai jotain muuta. Anteeksi kutsun
henkilökohdattomuus.
Ja sitten asiasta toiseen. Lomaa varjostaa suuri PITÄISI, ja sitä
suurempi KYVYTTÖMYYS. Olen epävakaa ja kaksijakoinen - esimerkiksi
eilisiltana nauroin, koin yhteyttä ihmisiin, nöyrryin, tunsin olevani
hyvä ja sekä nykyisyyteni että tulevaisuuteni vaikuttivat valoisilta...
Tunsin ymmärtäväni jotain oleellista ja osaavani elää sen mukaan.
Keksin sivuajatuksena elämän tarkoituksenkin.
Tänään taas
olen hajamielinen kaupan kassalla ja tunnen itseni paitsi
hermostuneeksi idiootiksi, myös rumaksi, saamattomaksi, epäselväksi ja
riippuvaiseksi. Tuijotan ruutua ja aika kuluu, ja minä välitän siitä
että aika kuluu.
Voisi alkaa miettiä, ovatko molemmat puolet
harhaa. Mutta en minä usko että molemmat ovat, vain jälkimmäinen. Uskon
että oikeasti olen ihan toimiva ja hyväksyttävä kapistus. Uskon että
pelko on sumua, joka estää näkemästä totuutta.
Miten sitä
aina valuu siihen tilaan, että alkaa pingottaa ja yrittää liikaa?
Miksei osaa hengittää rauhallisesti, hyväksyä, pitää energioitaan
tasapainossa ja antaa maailman virrata itsensä läpi? Mikä hitto siinä
on että pelko hiipii aina takaisin kun kääntää sille selkänsä? Ainako
sitä pitää olla katsomassa silmiin?
keskiviikko, 18. lokakuu 2006
Kommentit