Kai mun on nyt sitten pakko selitellä tuota edellistä merkintää, kun siitä kerran tuli älähdyksiä. Lähinnä siis tuosta yhdestä kohdasta:

- en tiedä pitäisikö minun yrittää sopeutua toisiin ihmisiin vai yrittää muuttaa heitä.

Tässä nimenomaisessa ihmistenmuuttamispohdinnassa ei ole lainkaan kysymys kahdenvälisistä ihmissuhteista, vaan laajemmista sosiaalisista ympyröistä, kulttuurin muuttamisesta. "Normaalien ihmisten" kulttuuri tympii minua. Esimerkiksi opiskelumaailmassa sosiaalinen paine tuntuu painavan minua alas, olemaan asiallinen, haukkumaan toisia selän takana, välttelemään vastuuta, jauhamaan paskaa televisio-ohjelmista, pidättelemään tunteenilmaisujani. Negatiivisen asennoitumisen ja valittamisen yleinen hyväksyttävyys ahdistaa, ahdistaa että valittaminen on tapa jolla tiivistetään me-henkeä muita vastaan, ahdistaa että ihmiset eivät ymmärrä omien valintojensa merkitystä.

Minä en halua laimentua olemattomiin. En varo sanojani kovinkaan paljon, en jaksa olla huolissani siitä olenko kohtelias tai korrekti (en jaksa sosiaalisia pelejä silloin kun ne haittaavat asioiden hoitamista), harvoin jätän jotain tekemättä vain siksi ettei kukaan muukaan tee niin. Mutta kun suuri enemmistö on lammaslaumaa, joista kukaan ei ajattele itse ennen kuin on ihan pakko, ei aloita keskusteluja, ei ota vastuuta vapaaehtoisesti, niin ei siinä aina itsekään jaksa olla se vahva ja yksilöllinen tapaus. En minä ole johtajaluonne, mutta otan usein vastuun keskustelun kulusta tai järjestelyiden hoitamisesta, koska kukaan muukaan sitä ei tee. Koko ajan on sellainen olo, että kyllä ne muutkin pystyisivät ja osaisivat ja ajattelisivat, jos vain lakkaisivat pidättelemästä itseään. Tuntuu siltä, että niissä ihmisissä on valtavasti käyttämätöntä potentiaalia.

Mietinkin siis, missä määrin pitäisi sopeutua toisten kulttuuriin kohteliaisuuden ja yhteistyön sujuvuuden vuoksi? Ja kuinka paljon ihmisten ajattelutapoihin voi yrittää vaikuttaa? Kuinka paljon voin muuttaa maailmaa oman ihannekuvani suuntaan? Kuinka helvetissä minä saisin ihmiset tajuamaan?

----

Mainittakoon vielä ihan erillisenä asiana, että hermostun kohtuuttomasti siitä kun minulle huomautellaan asioista, jotka olen jo käsitellyt ja tiedostanut. Siis silloin, kun huomauttelevat ihmiset (Joona ja Annukka, tiedätte kyllä) ovat itse käsitelleet näitä asioita kanssani, ja tietävät mitä mieltä niistä olen. Minusta tuntuu siltä että minua aliarvioidaan, ja koska itsetuntoni rakentuu edelleen melko paljon ajattelukykyni varaan, tuntuu siltä että "itsestäänselvyyksien saarnaaminen" on minua vastaan suunnattu henkilökohtainen loukkaus.

Toisaalta taas toki tiedän, ettei kukaan ole ajatuksenlukija, ja että edellisessä merkinnässäni en liiemmin perustellut mitään. En voi olettaa, että toiset tuntisivat minut, jos en kerro heille mitään. Silti. Minä olen väsynyt ja lapsellinen, enkä jaksa aina perustella (useimmat näistä merkinnöistä ovat muistiinpanoja, eivät argumentteja), ja haluaisin silti luottaa siihen että ystäväni ymmärtävät minua.

Samaistun ajattelukykyyni niin paljon, että jos sitä kritisoidaan, päättelen herkästi että Minua Kokonaisuutena kritisoidaan. Nykyään sentään aika usein tiedostan sen ennen kuin päästän suuttumukseni sanoiksi asti.

Tunnen itseni taas idiootiksi, ei kai minusta tämän parempaa tule.