Kai mun on nyt sitten pakko selitellä tuota edellistä merkintää, kun
siitä kerran tuli älähdyksiä. Lähinnä siis tuosta yhdestä kohdasta:
- en tiedä pitäisikö minun yrittää sopeutua toisiin ihmisiin vai yrittää muuttaa heitä.
Tässä nimenomaisessa ihmistenmuuttamispohdinnassa ei ole lainkaan
kysymys kahdenvälisistä ihmissuhteista, vaan laajemmista sosiaalisista
ympyröistä, kulttuurin muuttamisesta. "Normaalien ihmisten" kulttuuri
tympii minua. Esimerkiksi opiskelumaailmassa sosiaalinen paine tuntuu
painavan minua alas, olemaan asiallinen, haukkumaan toisia selän
takana, välttelemään vastuuta, jauhamaan paskaa televisio-ohjelmista,
pidättelemään tunteenilmaisujani. Negatiivisen asennoitumisen ja
valittamisen yleinen hyväksyttävyys ahdistaa, ahdistaa että
valittaminen on tapa jolla tiivistetään me-henkeä muita vastaan,
ahdistaa että ihmiset eivät ymmärrä omien valintojensa merkitystä.
Minä en halua laimentua olemattomiin. En varo sanojani kovinkaan
paljon, en jaksa olla huolissani siitä olenko kohtelias tai korrekti
(en jaksa sosiaalisia pelejä silloin kun ne haittaavat asioiden
hoitamista), harvoin jätän jotain tekemättä vain siksi ettei kukaan
muukaan tee niin. Mutta kun suuri enemmistö on lammaslaumaa, joista
kukaan ei ajattele itse ennen kuin on ihan pakko, ei aloita
keskusteluja, ei ota vastuuta vapaaehtoisesti, niin ei siinä aina
itsekään jaksa olla se vahva ja yksilöllinen tapaus. En minä ole
johtajaluonne, mutta otan usein vastuun keskustelun kulusta tai
järjestelyiden hoitamisesta, koska kukaan muukaan sitä ei tee. Koko
ajan on sellainen olo, että kyllä ne muutkin pystyisivät ja osaisivat
ja ajattelisivat, jos vain lakkaisivat pidättelemästä itseään. Tuntuu
siltä, että niissä ihmisissä on valtavasti käyttämätöntä potentiaalia.
Mietinkin siis, missä määrin pitäisi sopeutua toisten kulttuuriin
kohteliaisuuden ja yhteistyön sujuvuuden vuoksi? Ja kuinka paljon
ihmisten ajattelutapoihin voi yrittää vaikuttaa? Kuinka paljon voin
muuttaa maailmaa oman ihannekuvani suuntaan? Kuinka helvetissä minä
saisin ihmiset tajuamaan?
----
Mainittakoon vielä
ihan erillisenä asiana, että hermostun kohtuuttomasti siitä kun minulle
huomautellaan asioista, jotka olen jo käsitellyt ja tiedostanut. Siis
silloin, kun huomauttelevat ihmiset (Joona ja Annukka, tiedätte kyllä)
ovat itse käsitelleet näitä asioita kanssani, ja tietävät mitä mieltä
niistä olen. Minusta tuntuu siltä että minua aliarvioidaan, ja koska
itsetuntoni rakentuu edelleen melko paljon ajattelukykyni varaan,
tuntuu siltä että "itsestäänselvyyksien saarnaaminen" on minua vastaan
suunnattu henkilökohtainen loukkaus.
Toisaalta taas toki
tiedän, ettei kukaan ole ajatuksenlukija, ja että edellisessä
merkinnässäni en liiemmin perustellut mitään. En voi olettaa, että
toiset tuntisivat minut, jos en kerro heille mitään. Silti. Minä olen
väsynyt ja lapsellinen, enkä jaksa aina perustella (useimmat näistä
merkinnöistä ovat muistiinpanoja, eivät argumentteja), ja haluaisin
silti luottaa siihen että ystäväni ymmärtävät minua.
Samaistun ajattelukykyyni niin paljon, että jos sitä kritisoidaan,
päättelen herkästi että Minua Kokonaisuutena kritisoidaan. Nykyään
sentään aika usein tiedostan sen ennen kuin päästän suuttumukseni
sanoiksi asti.
Tunnen itseni taas idiootiksi, ei kai minusta tämän parempaa tule.
lauantai, 14. lokakuu 2006
Kommentit