Pari päivää sitten Saran uutta levyä ostaessa tuli Airon musiikin keräilykortti täyteen, ja soin itselleni bonuksena Porcupine Treetä: In Absentia. Tietäkäätten, että se on Hyvä. Erityisesti The Sound Of Muzak. Huomasin lauleskelevani sitä kaupungilla, kun ajoin pyörällä.

Miksi tekee mieli manata, kun menee hyvin?

Tänään tuijotin ja piirtelin ihmisiä neljässä eri paikassa (aikajärjestyksessä: yliopiston kirjaston kolmas kerros, kaupunginkirjaston musiikkiosasto, yliopiston päärakennuksen aula ja ammattikorkeakoulun musiikkipuolen kahvila), ja tunsin itseni metsästäjäksi. Pyrin pääsemään ihmisten nahkoihin, silmien taakse, ryhdin sisään, samoille reiteille. Nousi esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:

- Millainen olo on silloin kun kasvattaa partaa?
- Ovatko söpöt ihmiset söpöjä sisältäkin - jos ovat, millaisia ovat söpöt ajatukset?
- Voinko samaistua ihmisiin joista en pidä? (Arvelen, että kyllä.)
- Millaista olisi, jos kaikki ympärillä olevat ihmiset liikkuisivatkin kissamaisen joustavasti?

Tuntuu siltä, että jokapäiväinen, hajanainen, kaikkiin mahdollisiin asioihin kohdistuva havainnointini on nyt muuttumassa merkitykselliseksi ja tavoitteelliseksi, kun onkin jotain missä siitä voisi olla hyötyä. Piirtämisessäkin olen päässyt vaatteista ihmiseen vaatteiden alla (vaikken edelleenkään piirrä alastomia ihmisiä, mieli kyllä tekisi, mutta eipä ole malliehdokkaita tarjolla enkä kyllä ole edes kysynyt, olisi sekin sitten jos joku tarjoutuisi kysymättä, mieli kulkee hassuja ratoja), tuntuu hyvältä kun voi piirtää tavallisuutta ja rumuutta ja kummallisuutta. Yritän manata piirroksiini kirjoittamattomien hahmojen henkiä. Saatan onnistua.

Tuntuu ihan siltä kuin olisin elossa.