Viikko sitten Turussa Janne puhui sähköisten ihmissuhteiden valheellisuudesta. Että internetissä ei oikeastaan kohtaa todellista ihmistä, ainoastaan joitakin puolia - jonkin tuotepaketin. Että voidaan keskustella, muttei kohdata - että kohtaaminen tapahtuu vasta sitten, kun ollaan fyysisesti samassa tilassa.

Tuo on sittemmin ollut mielessäni paljon. Ajatteluketjua sen kummemmin referoimatta voin kertoa, että olen päätynyt Jannen kanssa samoille linjoille. Verkkokommunikaatio on ajatuksen kommunikaatiota. Hahmot voivat olla kiehtovia, monipuolisiakin, ja keskustelussa voidaan saavuttaa isojakin asioita, sisäisiä liikahduksia, yhteyttä toiseen ihmiseen, oivalluksia ja kiintymystä - nettikeskusteluihin voi upota täysin. Minullekin verkko on ennenkaikkea sosiaalinen ilmiö - se mahdollistaa yhteydenpidon ihmisiin joita en luultavasti koskaan tapaa, tai joita tapaan vain hyvin harvoin. Se mahdollistaa tutustumisen ajatuksen kautta, tekee merkityksettömiä sellaisista asioista kuin ulkonäkö, ikä, sosiaalinen status ja elintavat.

Mutta netissä ihminen on kuitenkin melko yksiulotteinen hahmo. Jos otetaan ihminen ja tarkastellaan sitä lähemmin, voidaan havaita että kokonaisuuteen kuuluu seuraavanlaisia asioita:

• ryhti
• silmät
• haju
• reagointinopeus
• nauru
• kulkureitit
• ääni
• asennoituminen tilaan
• tapa solmia kengännauhat
• käsiala
• hermostuneisuuseleet
• änkyttäminen
• järjestelmällisyys
• kipeät hartiat
• sorminäppäryys
• sanaton raivo
  

Liiallinen nettikommunikaatio on sikäli vaarallista, että minäkuvastakin alkaa unohtua tuollaisia asioita, pikkuhiljaa, jos ei pidä itsestään kiinni. Ja sitten kun taas huomaa olevansa fyysinen olento, järkyttyy. Ja jos kehittää etäpersoonallisuuttaan pitkälle, saakin huomata että se ei enää vastaa fyysistä olentoa - että niillä on joitakin yhteisiä piirteitä, mutta ne eivät enää ole sama henkilö.

Minulla on tänään ollut yksiulotteinen ja epätodellinen olo. Olen unohtanut syödä. Huomaan huijaavani - kun heitän itseni ulkoiseen todellisuuteen, en ole kovinkaan rohkea tai älykäs tai kaunis tai mukava, vaan inhottavan inhimillinen. Turhaudun irkkikeskusteluihin, joissa yksiulotteiset hahmot (joiden takana varmasti on ihan oikeita ihmisiä) laukovat näppäryyksiä toistensa suuntaan. Irkissä on helppo halia, mutta kuinka monta meistä on tänään oikeasti kosketettu?

Toisista ihmisistä minä itseäni peilaan, ja jos peilini ovat latteita kuvia, minustakin tulee lattea.

Loppukevennykseksi ote eräästä keskustelusta:

<Anomalia> Mulla on sellainen olo että olen tässä nyt yksiulotteinen irkkaajahahmo enkä todellinen ihminen kenellekään.
<Anomalia> Mikä on hieman ahdistavaa, kun mieluummin olisin nyt jollekin todellinen.
<Ke> sä et ole ehkä ymmärtänyt, mutta yhteen ulottuvuuteen mahtuu mielivaltainen määrä diskreettiä dataa ja yksi vapausaste!