Keskityn Älä osta mitään -päivän järjestelyihin niin kovasti, etten osaa ajatella juuri muuta. Tällainen sosiaalinen ja aktiivinen touhuaminen tuntuu luontevalta. Tuntuu ihan siltä kuin osaisin tehdä päätöksiä  vahvalla kädellä ja silti muita kuunnellen. Vaikka en tajuakaan, missä vaiheessa minusta on tällainen tullut.

En minä kyllä varma ole. Koko ajan olen epävarma siitä, tallonko jonkun varpaille vai myötäilenkö liikaa. En todellakaan myötäile paljoa näissä hommissa, ja siksi olenkin muokannut tuota tapahtumaa omaan suuntaani melkoisen paljon. Jokin sanoo, että se on jollakin tavalla väärin. Mutta kun. Minusta nyt vaan tuntuu siltä, että olen oikeassa. Ainakin monen visuaalisen seikan suhteen, niissähän minä enimmäkseen päällepäsmäröin. Jos toisilla ei ole minkäänlaista silmää sommittelulle, niin ei minun päällepäsmäröintini siinä ole epäkohteliaisuutta vaan oikeutettua.

Jossakin kuitenkin menee raja tulosten saavuttamisen ja sosiaalisen kestävyyden välillä. Tänään pystytimme kaupunginkirjastolle näyttelyn, josta olisi voinut tulla visuaalisesti paljon toimivampi, ja minä tiedän miten se olisi pitänyt tehdä. Napauttelin, taivuttelin ja komentelin moneen suuntaan, pyytelin anteeksi, naureskelin ja komentelin uudestaan. En kuitenkaan niin paljon kuin olisin voinut. Pidättelin itseäni. Nousin, nousin, silti pidin itseni pinnan alla. Tein kompromisseja.

Minulla oli selvästi auktoriteettia, mutta ei kuitenkaan suoraan tunnustettua valtaa. En minä tiedä, miksi tuollaisissa tilanteissa hiljaisena oletusarvona on, että jokaisen äänen on kuuluttava yhtä lujaa kaikissa asioissa. Vaikka jokaisella ei olisi edes mielipidettä. Vaikka hommat olisivat selkeämpiä ja lopputulos parempi, jos joku (eli MINÄ) kertoisi muille mitä tehdään.

Kiteytyisikö tämä nyt sitten seuraavaan: Voinko minä sanoa, että minä tiedän paremmin?

Jos toiset eivät ole mielipiteistään niin varmoja kuin minä, minä alan tuntea syyllisyyttä omista visioistani, alan höpötellä ja pehmentää niitä. En tiedä tunteako syyllisyyttä nöyristelystä vai jyräämisestä. Tiedän, että syyllisyys on joka tapauksessa typerin mahdollinen tunne.

Tulee mieleen Ristomatti Ratia, joka kävi pari viikkoa sitten pitämässä luennon ammattikorkealla. Äärimmäisen vahva persoona, joka inhoaa kompromisseja. Tinkimätön luonne. Tiedän, että minussa on sisällä sellaisen ihmisen siemen. Ja jos minulla olisi myös taitoa, voisin saada aikaan yhtä hienoja asioita.

En silti tiedä, haluanko olla sellainen. Pelottaa, että jos alkaisin johtajaksi, minusta tulisi kova ja piittaamaton. Jos nousisin sellaiseen asemaan, jossa olisin selvästi näkyvillä, vetäisinkö päälleni kuoren jotta pehmeää minua ei voitaisi haavoittaa? Jos minulla olisi päätösvaltaa, lopettaisinko kuuntelemisen? Jos uskoisin omiin visioihini ja muutkin uskoisivat niihin, tulisiko niistä pyhiä, kuolleita ja muuttumattomia?

En minä ole ajatellut tällaisia ennen.