Keskityn Älä osta mitään -päivän järjestelyihin niin kovasti, etten
osaa ajatella juuri muuta. Tällainen sosiaalinen ja aktiivinen
touhuaminen tuntuu luontevalta. Tuntuu ihan siltä kuin osaisin tehdä
päätöksiä vahvalla kädellä ja silti muita kuunnellen. Vaikka en
tajuakaan, missä vaiheessa minusta on tällainen tullut.
En minä kyllä varma ole. Koko ajan olen epävarma siitä, tallonko jonkun
varpaille vai myötäilenkö liikaa. En todellakaan myötäile paljoa näissä
hommissa, ja siksi olenkin muokannut tuota tapahtumaa omaan suuntaani
melkoisen paljon. Jokin sanoo, että se on jollakin tavalla väärin.
Mutta kun. Minusta nyt vaan tuntuu siltä, että olen oikeassa. Ainakin
monen visuaalisen seikan suhteen, niissähän minä enimmäkseen
päällepäsmäröin. Jos toisilla ei ole minkäänlaista silmää
sommittelulle, niin ei minun päällepäsmäröintini siinä ole
epäkohteliaisuutta vaan oikeutettua.
Jossakin kuitenkin menee
raja tulosten saavuttamisen ja sosiaalisen kestävyyden välillä. Tänään
pystytimme kaupunginkirjastolle näyttelyn, josta olisi voinut tulla
visuaalisesti paljon toimivampi, ja minä tiedän miten se olisi pitänyt
tehdä. Napauttelin, taivuttelin ja komentelin moneen suuntaan, pyytelin
anteeksi, naureskelin ja komentelin uudestaan. En kuitenkaan niin
paljon kuin olisin voinut. Pidättelin itseäni. Nousin, nousin, silti
pidin itseni pinnan alla. Tein kompromisseja.
Minulla oli
selvästi auktoriteettia, mutta ei kuitenkaan suoraan tunnustettua
valtaa. En minä tiedä, miksi tuollaisissa tilanteissa hiljaisena
oletusarvona on, että jokaisen äänen on kuuluttava yhtä lujaa kaikissa
asioissa. Vaikka jokaisella ei olisi edes mielipidettä. Vaikka hommat
olisivat selkeämpiä ja lopputulos parempi, jos joku (eli MINÄ) kertoisi
muille mitä tehdään.
Kiteytyisikö tämä nyt sitten seuraavaan: Voinko minä sanoa, että minä tiedän paremmin?
Jos toiset eivät ole mielipiteistään niin varmoja kuin minä, minä alan
tuntea syyllisyyttä omista visioistani, alan höpötellä ja pehmentää
niitä. En tiedä tunteako syyllisyyttä nöyristelystä vai jyräämisestä.
Tiedän, että syyllisyys on joka tapauksessa typerin mahdollinen tunne.
Tulee mieleen Ristomatti Ratia, joka kävi pari viikkoa sitten pitämässä
luennon ammattikorkealla. Äärimmäisen vahva persoona, joka inhoaa
kompromisseja. Tinkimätön luonne. Tiedän, että minussa on sisällä
sellaisen ihmisen siemen. Ja jos minulla olisi myös taitoa, voisin
saada aikaan yhtä hienoja asioita.
En silti tiedä, haluanko
olla sellainen. Pelottaa, että jos alkaisin johtajaksi, minusta tulisi
kova ja piittaamaton. Jos nousisin sellaiseen asemaan, jossa olisin
selvästi näkyvillä, vetäisinkö päälleni kuoren jotta pehmeää minua ei
voitaisi haavoittaa? Jos minulla olisi päätösvaltaa, lopettaisinko
kuuntelemisen? Jos uskoisin omiin visioihini ja muutkin uskoisivat
niihin, tulisiko niistä pyhiä, kuolleita ja muuttumattomia?
En minä ole ajatellut tällaisia ennen.
maanantai, 20. marraskuu 2006
Kommentit