Minulla on kummallisen luottavainen olo itseni ja elämäni suhteen.
Arvelen pystyväni toimimaan hienojen ihmisten kanssa, olemaan oikeasti
hyödyllinen ja tekemään melkeinpä mitä tahansa mitä haluan. Kaikki on
ihan ulottuvilla, kurottaa vaan ja ottaa käteen.
Silti. Nyt tekisi mieli itkeä. Siis nimenomaan tekisi mieli, järjen
tasolla tuntuu siltä että nyt olisi puhdistavaa itkeä oikein kunnolla.
Mutta ei ole mitään minkä vuoksi itkeä. Ei ole ristiriitaa. Kaikki on
niin hemmetin auvoisasti. Minä olen niin tottunut huteraan ja
vaihtelevaan minäkuvaan, että tämänhetkinen varmuus ja kykenevyys
jättää jälkeensä tyhjyyden. Mitä minä sitten teen, jos ei tarvitsekaan
enää puida itsetunto-ongelmia?
Voisi kai keskittyä ihmissuhdeongelmiin. Vaan kun niitäkään ei ole.
Jäljelle jää maailmanparantamiseen liittyvät ongelmat. Näitä
perinteisiä, kenellä on vastuu, mikä on tavoite, mitä pitäisi tehdä,
pitääkö ihmiskuntaan suhtautua kyynisesti vai idealistisesti?
Mutta eivät maailmanparannusongelmat itketä. Pitäisi kai taas lingota
itsensä johonkin draamaan, jotta saisi jotain pureskeltavaa.
lauantai, 25. marraskuu 2006
Kommentit