Minulla on kummallisen luottavainen olo itseni ja elämäni suhteen. Arvelen pystyväni toimimaan hienojen ihmisten kanssa, olemaan oikeasti hyödyllinen ja tekemään melkeinpä mitä tahansa mitä haluan. Kaikki on ihan ulottuvilla, kurottaa vaan ja ottaa käteen.

Silti. Nyt tekisi mieli itkeä. Siis nimenomaan tekisi mieli, järjen tasolla tuntuu siltä että nyt olisi puhdistavaa itkeä oikein kunnolla. Mutta ei ole mitään minkä vuoksi itkeä. Ei ole ristiriitaa. Kaikki on niin hemmetin auvoisasti. Minä olen niin tottunut huteraan ja vaihtelevaan minäkuvaan, että tämänhetkinen varmuus ja kykenevyys jättää jälkeensä tyhjyyden. Mitä minä sitten teen, jos ei tarvitsekaan enää puida itsetunto-ongelmia?

Voisi kai keskittyä ihmissuhdeongelmiin.  Vaan kun niitäkään ei ole.

Jäljelle jää maailmanparantamiseen liittyvät ongelmat. Näitä perinteisiä, kenellä on vastuu, mikä on tavoite, mitä pitäisi tehdä, pitääkö ihmiskuntaan suhtautua kyynisesti vai idealistisesti?

Mutta eivät maailmanparannusongelmat itketä. Pitäisi kai taas lingota itsensä johonkin draamaan, jotta saisi jotain pureskeltavaa.