Nyt alkaisi ensimmäistä kertaa kirjoittamisen aikana olla se vaihe, jossa pintaan alkavat nousta oletukseni siitä, millaista tekstiä minun pitäisi kirjoittaa ja millaista ei, ja mitä romaaneissa ylipäätään pitäisi tapahtua (tähän mennessä ei ole tapahtunut juuri mitään, kamalaa fiilistelyä, mutta kuten Ranya ElRamly on todistanut, fiilistelykin voi olla upeaa, enkä minä mitään dekkaria ole kirjoittamassa, hemmetti).

Istuin tänään kaksi ja puoli tuntia Soppabaarissa kirjoittamassa, se oli mahtavaa. Muut ihmiset vaihtuivat, minä pysyin. Tunnistin ihmisten kasvoja, mutten osannut yhdistää nimiin tai paikkoihin. Ihmiset olivat kauniita. Join teetä ja söin pastaa. Lainaläppäri on upea esine, jota aion jatkossakin kanniskella erinäisiin tiloihin.

Joonalta ja Ellalta saatu tee tuoksuu pipareilta ja sopii tunnelmiin. Olo on tänäänkin ollut suoraselkäinen ja heilauttelematon. Olen alkanut ajatella itseäni Kortekalliona, ja ilmoittanut sen nimen joissakin yhteyksissä. Ajatus siitä, että elämässäni tulee vielä olemaan ihmisiä jotka eivät ole koskaan tunteneet minua entisellä nimelläni, kääntää maailmaa hieman.

Nyt aion sukeltaa ja nousta pintaan vasta sunnuntai-iltana.