Nyt olen Jyväskylässä taas. Olipa melkoinen viikko. Siitä voisi kertoa
pieniä tarinoita, jotka muodostaisivat alun elämää suuremmalle
kertomukselle. Klassikolle. Legendalle.
Niiden tarinoiden aika on kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun aallot
ovat tasaantuneet ja hiekka vajoaa pohjaan - kun raskas aine ja kirkas
vesi erottuvat toisistaan. Sitten vasta näkee selvästi tarinoiden
merkityksen, sitten vasta osaa laittaa ne kontekstiin.
Nyt juuri ne tarinat ovat minun omiani, minun sydämessäni, lujittamassa
ja kiillottamassa sitä kirkasta ydintä joka olen minä. Niiden
ennenaikainen levittely tuntuisi rienaukselta, kypsymättömältä, kuin
tekisi hilloa raaoista omenoista.
Minä olen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että voin nauraa toisen
hassulle murteelle ja maitoaddiktiolle, kiitollinen tasapainosta
intensiivisten persoonallisuuksiemme välillä (kuin ottaisi käsistä
kiinni ja pyörisi ympäri, lujempaa, luottaisi siihen), kiitollinen
silmistä jotka saavat unohtamaan ajan, kiitollinen käsistä joihin voin
liittää omani (meidän kätemme ovat saman muotoiset,
käsimuodostelmistamme saisi kauniita valokuvia), kiitollinen pienistä
vanhanaikaisen kohteliaista eleistä joista on viikossa ehtinyt
muodostua perinne, kiitollinen kiireettömyydestä, kiitollinen
ajatuksista jotka peilaavat omiani uusista näkökulmista, kiitollinen
siitä että pelatessa joudun rassaamaan aivojani kunnolla ja silti
häviän, kiitollinen lässytyksestä ja romanttisista hömppäleffoista.
Kiitollisuuteni läikkyy yli ja kuorruttaa lähiympäristöni, sillä ei ole kohdetta eikä suuntaa. Haluan halata kaikkia, halaankin.
perjantai, 22. joulukuu 2006
Kommentit