Nyt olen Jyväskylässä taas. Olipa melkoinen viikko. Siitä voisi kertoa pieniä tarinoita, jotka muodostaisivat alun elämää suuremmalle kertomukselle. Klassikolle. Legendalle.

Niiden tarinoiden aika on kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun aallot ovat tasaantuneet ja hiekka vajoaa pohjaan - kun raskas aine ja kirkas vesi erottuvat toisistaan. Sitten vasta näkee selvästi tarinoiden merkityksen, sitten vasta osaa laittaa ne kontekstiin.

Nyt juuri ne tarinat ovat minun omiani, minun sydämessäni, lujittamassa ja kiillottamassa sitä kirkasta ydintä joka olen minä. Niiden ennenaikainen levittely tuntuisi rienaukselta, kypsymättömältä, kuin tekisi hilloa raaoista omenoista.

Minä olen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että voin nauraa toisen hassulle murteelle ja maitoaddiktiolle, kiitollinen tasapainosta intensiivisten persoonallisuuksiemme välillä (kuin ottaisi käsistä kiinni ja pyörisi ympäri, lujempaa, luottaisi siihen), kiitollinen silmistä jotka saavat unohtamaan ajan, kiitollinen käsistä joihin voin liittää omani (meidän kätemme ovat saman muotoiset, käsimuodostelmistamme saisi kauniita valokuvia), kiitollinen pienistä vanhanaikaisen kohteliaista eleistä joista on viikossa ehtinyt muodostua perinne, kiitollinen kiireettömyydestä, kiitollinen ajatuksista jotka peilaavat omiani uusista näkökulmista, kiitollinen siitä että pelatessa joudun rassaamaan aivojani kunnolla ja silti häviän, kiitollinen lässytyksestä ja romanttisista hömppäleffoista.

Kiitollisuuteni läikkyy yli ja kuorruttaa lähiympäristöni, sillä ei ole kohdetta eikä suuntaa. Haluan halata kaikkia, halaankin.