Tästä päivästä piti tulla kiireinen, aamuseitsemästä iltaseitsemään. Sitten minä peruin aamupäivän ihan itse, ja toinen taho perui puolet iltapäivästä. Joten lopulta minulla onkin vain yksi kokous ja elokuvissa käynti.

Hiukan tuntuu siltä kuin minua olisi huijattu löysäilemään ja lukemaan lehteä (jossa oli paljon paljon mielenkiintoista tänään), huijattu olemaan iloinen ja aikaansaamaton. Ihan kuin tekemälläni aikataululla ei olisikaan mitään merkitystä, ikäänkuin elämä voisikin olla ajelehtimista eikä marssimista, että ihan sama teenkö suunnitelmia kun ne eivät kuitenkaan toteudu.

Hittosentään miten vastuu pelottaa minua, vaikka ihan pienikin.

Olen kuunnellut Placebon Black Market Musicia läpi uudestaan ja uudestaan, en kyllästy siihen miten se aina potkaisee itsensä liikkeelle ja kuulostaa yhtä aikaa ahdistuneelta ja energiseltä.

Minua tympii se, että ajattelen huonosti, kirjoitan huonosti, näen huonosti. Juuri nyt vaadin itseltäni kirkkautta, selkeyttä, tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Ja kuten aina kun vaadin itseltäni jotain, lamaudun.

Miten voi olla vaatimatta itseltään mitään ja silti saada aikaan?

Minä ajaudun ääripäihin ajattelussani: minun on vaadittava itseltäni joko täydellisyyttä tai ei mitään. Minun on oltava joko korvaamaton tai merkityksetön. Miksei minulle ole olemassa kohtuullisuutta?

Kyllä minä tiedän että totuus on leivän leipomisessa, pakkaskävelyissä, savessa, ystävissä. Elämän on jatkuttava: täytyy syödä, käydä suihkussa, maksaa vuokra. Jos syttyy tulipalo, se on sammutettava. Jos ystävällä on hätä, hänen luokseen on mentävä.

Tällaisissa tilanteissa minä vastaanotan yllätykset ja onnettomuudetkin ilolla: ne potkaisevat minut toimintaan, jossa ei ole turhia kysymyksiä, jossa tehdään se mikä täytyy tehdä. Sellaisessa toiminnassa ei koskaan ole kysymys minun egostani, vaan oikeista asioista.

Tavallaan on pakenemista kaivata ulkoisia muutoksia saadakseen itsensä toimimaan. Minussa tämä liittyy draamahakuisuuteen - täytyy aina olla jotain uutta ja ihmeellistä, jotain mikä pakottaa minut tekemään nopeita päätöksiä, surffaamaan tulva-aalloilla. Minä pakenen arkea, pakenen rutiinia, pakenen sitä että minun täytyisi tehdä kärsivällisesti töitä saadakseni tuloksia.

"Minun täytyisi tehdä kärsivällisesti töitä saadakseni tuloksia." Tuon kirjoittaminen tuntui fyysisesti pahalta. Kuristaa.

Ongelmani tiivistyy seuraavaan: täytyykö minun pakottaa itseni kehitykseen? Täytyykö minun tehdä se mitä väitetään terveelliseksi mutta joka tuntuu pahalta? Täytyykö minun ylittää itseni sellaisissa asioissa joissa en näe itselleni merkitystä?

Ja täytyykö minun kyetä tekemään ajattelematta, vaatimatta perusteluita, pähkäilemättä?

Ja kaiken tämän jälkeen päädyn aina siihen, että kyllä minä tiedän mitä tehdä. Luopua yrittämisestä ja ajattelusta, antaa olla vaan, hengittää, luopua, luottaa, antaa turhan mennä. Ei elämä ole monimutkaista, minun mieleni vain on. Minä vastustelen turhaan.

Muistan ymmärtäneeni tämän joskus.