Tästä päivästä piti tulla kiireinen, aamuseitsemästä iltaseitsemään.
Sitten minä peruin aamupäivän ihan itse, ja toinen taho perui puolet
iltapäivästä. Joten lopulta minulla onkin vain yksi kokous ja
elokuvissa käynti.
Hiukan tuntuu siltä kuin minua olisi huijattu löysäilemään ja lukemaan
lehteä (jossa oli paljon paljon mielenkiintoista tänään), huijattu
olemaan iloinen ja aikaansaamaton. Ihan kuin tekemälläni aikataululla
ei olisikaan mitään merkitystä, ikäänkuin elämä voisikin olla
ajelehtimista eikä marssimista, että ihan sama teenkö suunnitelmia kun
ne eivät kuitenkaan toteudu.
Hittosentään miten vastuu pelottaa minua, vaikka ihan pienikin.
Olen kuunnellut Placebon Black Market Musicia läpi uudestaan ja
uudestaan, en kyllästy siihen miten se aina potkaisee itsensä
liikkeelle ja kuulostaa yhtä aikaa ahdistuneelta ja energiseltä.
Minua tympii se, että ajattelen huonosti, kirjoitan huonosti, näen
huonosti. Juuri nyt vaadin itseltäni kirkkautta, selkeyttä, tehokkuutta
ja vaikuttavuutta. Ja kuten aina kun vaadin itseltäni jotain, lamaudun.
Miten voi olla vaatimatta itseltään mitään ja silti saada aikaan?
Minä ajaudun ääripäihin ajattelussani: minun on vaadittava itseltäni
joko täydellisyyttä tai ei mitään. Minun on oltava joko korvaamaton tai
merkityksetön. Miksei minulle ole olemassa kohtuullisuutta?
Kyllä minä tiedän että totuus on leivän leipomisessa, pakkaskävelyissä,
savessa, ystävissä. Elämän on jatkuttava: täytyy syödä, käydä
suihkussa, maksaa vuokra. Jos syttyy tulipalo, se on sammutettava. Jos
ystävällä on hätä, hänen luokseen on mentävä.
Tällaisissa tilanteissa minä vastaanotan yllätykset ja onnettomuudetkin
ilolla: ne potkaisevat minut toimintaan, jossa ei ole turhia
kysymyksiä, jossa tehdään se mikä täytyy tehdä. Sellaisessa toiminnassa
ei koskaan ole kysymys minun egostani, vaan oikeista asioista.
Tavallaan on pakenemista kaivata ulkoisia muutoksia saadakseen itsensä
toimimaan. Minussa tämä liittyy draamahakuisuuteen - täytyy aina olla
jotain uutta ja ihmeellistä, jotain mikä pakottaa minut tekemään
nopeita päätöksiä, surffaamaan tulva-aalloilla. Minä pakenen arkea,
pakenen rutiinia, pakenen sitä että minun täytyisi tehdä
kärsivällisesti töitä saadakseni tuloksia.
"Minun täytyisi tehdä kärsivällisesti töitä saadakseni tuloksia." Tuon kirjoittaminen tuntui fyysisesti pahalta. Kuristaa.
Ongelmani tiivistyy seuraavaan: täytyykö minun pakottaa itseni
kehitykseen? Täytyykö minun tehdä se mitä väitetään terveelliseksi
mutta joka tuntuu pahalta? Täytyykö minun ylittää itseni sellaisissa
asioissa joissa en näe itselleni merkitystä?
Ja täytyykö minun kyetä tekemään ajattelematta, vaatimatta perusteluita, pähkäilemättä?
Ja kaiken tämän jälkeen päädyn aina siihen, että kyllä minä tiedän mitä
tehdä. Luopua yrittämisestä ja ajattelusta, antaa olla vaan, hengittää,
luopua, luottaa, antaa turhan mennä. Ei elämä ole monimutkaista, minun
mieleni vain on. Minä vastustelen turhaan.
Muistan ymmärtäneeni tämän joskus.
tiistai, 30. tammikuu 2007
Kommentit