Eilen laskin että Jussi on viimeisen kuukauden aikana tutustuttanut minut 27 uuteen ihmiseen. Ja tässä siis on laskettuna vain ne ihmiset, joiden kanssa olen oikeasti jutellut tai tehnyt jotain, eikä niitä joita olen vain moikannut. 12 näistä ihmisistä on sellaisia, joita olen tavannut useampana kuin yhtenä päivänä.

Nyt on sellainen hämärällä tavalla kohonnut olo. Sellainen että on hiukan päiviään ylempänä, näkee niistä muodostuvan kokonaisuuden, ja yksittäiset päivät ovat pienempiä. Jokaisena näistä päivistäni minun pitäisi saada aikaan monta asiaa, mutta tiedän että aika kulkee eteenpäin riippumatta siitä mitä tänään teen ja mitä jätän tekemättä. Pöly laskeutuu, jugurtti happanee, haavat kasvavat umpeen, kirjojen laina-aikoja pitää uusia harva se päivä.

En käsitä millaista työtä minä ikinä pystyisin tekemään. Ainakin siinä pitäisi olla vastuussa jostain muusta kuin vain itsestään. Opiskelu on ihan älytöntä, kun kaikista näistä suorituksista on lopulta hyötyä vain minulle itselleni, ja silloinkin vain välillisesti. Sen, minkä opin, opin tekemällä, en raportoimalla tekemisistäni. En minä halua kirjoittaa sen kummemmin teorian tutkimusta kuin konkreettisen työn kuvaustakaan. Minä en näe sellaisen kirjoittamisen hyötyä.

Jonkun pitäisi selvittää minulle työni merkitys ja kirjoittaa se isolle lapulle, jonka voisin liimata seinään monitorin ylle.

Aika usein näinä päivinä minun tekee mieli jättää opiskelu kesken. Kyllähän minä opin asioita, jatkuvasti. Mutta minusta tuntuu siltä että olen yksin sellaisten kaltereiden takana, joiden toisella puolella olisi oikeaa toimintaa, oikeita töitä, oikeaa elämää. Kun kirjoitan projektitekstiä, minusta tuntuu eristetyltä. Enkä minä näe siihen hyvää syytä. En osaa perustella itselleni miksi minun pitäisi kahlita itseni, edes vähäksi aikaa.

Puhukaa nyt joku mulle järkeä, mitä se sitten ikinä onkaan.