Eilen laskin että Jussi on viimeisen kuukauden aikana tutustuttanut
minut 27 uuteen ihmiseen. Ja tässä siis on laskettuna vain ne ihmiset,
joiden kanssa olen oikeasti jutellut tai tehnyt jotain, eikä niitä
joita olen vain moikannut. 12 näistä ihmisistä on sellaisia, joita olen
tavannut useampana kuin yhtenä päivänä.
Nyt on sellainen hämärällä tavalla kohonnut olo. Sellainen että on
hiukan päiviään ylempänä, näkee niistä muodostuvan kokonaisuuden, ja
yksittäiset päivät ovat pienempiä. Jokaisena näistä päivistäni minun
pitäisi saada aikaan monta asiaa, mutta tiedän että aika kulkee
eteenpäin riippumatta siitä mitä tänään teen ja mitä jätän tekemättä.
Pöly laskeutuu, jugurtti happanee, haavat kasvavat umpeen, kirjojen
laina-aikoja pitää uusia harva se päivä.
En käsitä millaista työtä minä ikinä pystyisin tekemään. Ainakin siinä
pitäisi olla vastuussa jostain muusta kuin vain itsestään. Opiskelu on
ihan älytöntä, kun kaikista näistä suorituksista on lopulta hyötyä vain
minulle itselleni, ja silloinkin vain välillisesti. Sen, minkä opin,
opin tekemällä, en raportoimalla tekemisistäni. En minä halua
kirjoittaa sen kummemmin teorian tutkimusta kuin konkreettisen työn
kuvaustakaan. Minä en näe sellaisen kirjoittamisen hyötyä.
Jonkun pitäisi selvittää minulle työni merkitys ja kirjoittaa se isolle lapulle, jonka voisin liimata seinään monitorin ylle.
Aika usein näinä päivinä minun tekee mieli jättää opiskelu kesken.
Kyllähän minä opin asioita, jatkuvasti. Mutta minusta tuntuu siltä että
olen yksin sellaisten kaltereiden takana, joiden toisella puolella
olisi oikeaa toimintaa, oikeita töitä, oikeaa elämää. Kun kirjoitan
projektitekstiä, minusta tuntuu eristetyltä. Enkä minä näe siihen hyvää
syytä. En osaa perustella itselleni miksi minun pitäisi kahlita itseni,
edes vähäksi aikaa.
Puhukaa nyt joku mulle järkeä, mitä se sitten ikinä onkaan.
keskiviikko, 10. tammikuu 2007
Kommentit