Enpä ole kirjoittanut. Varmaan ikinä ole ollut näin pitkää taukoa.

Tänä aamuna en jaksa lukea lehteä. En oikeastaan halunnut edes nousta, en mennä elämässä eteenpäin, kun on hyvä olla lämpimässä sylissä niin unisena ettei tajua maailmasta vielä mitään.

Viime aikoina olen stressannut. Laskin toissapäivänä, että jos aikoisin tehdä kaikki asiat joita olen suunnitellut, minulla olisi helmikuun alusta toukokuun loppuun 60 tuntia töitä viikossa. Pelkästään opiskelun tiimoilta siis, vapaaehtoishommat päälle.

Eikö kuulostakin epärealistiselta että minä tekisin 60-tuntisia työviikkoja?

No, useimmiten nuo opintojaksojen työmäärät asetetaan yläkanttiin, joten ei siitä ihan noin paljon tulisi. Mutta joka tapauksessa liikaa. Minä haluaisin tehdä 30-tuntista viikkoa.

Pahin tunne ei ole se, että tuntuu pahalta, vaan se ettei tunnu miltään. Apatia, se ettei jaksaisi elää eteenpäin. Ei viitsisi. Se kun ei kiinnosta syödä aamupalaa eikä kuunnella musiikkia.

Oman mielenterveyden takia on kai jätettävä jotain tekemättä.

Minulla olisi muitakin asioita joista kirjoittaa. Parempia, kauniimpia, oleellisempia. Minä kaipaan kunnollista analyyttista kirjoittamista, en ole ajatellut ollenkaan tarpeeksi tämän viikon aikana. Olen tuntenut oloni mielettömän hyväksi ja mielettömän pahaksi, ja aloittanut analyyseja joita en ole jaksanut viedä loppuun, ja olo on jäänyt tukkoiseksi.

Tuntuu että välivuoteni saattaa sisältää paljon hiljaa istumista ja ikkunasta tuijottamista. En käsitä miten paljon kaipaan sellaista, nytkin teen sitä jo niin paljon ettei se ole mitenkään normaalia. Ei kai pitäisi hävetä sitä että on vähemmän tehokas kuin keskimääräinen ihminen. Tai ainakin vähemmän tehokas kuin oma ihanneminänsä (joka on yhtäaikaa mietiskelevä, aikaansaava, nautiskeleva, sosiaalinen, tietoinen ja irrallaan).

Päivät menevät ohi ja kohta huomaan olevani viisikymppinen.