Tänään heräsin kello 14.37, puin päälleni juhlapuvun ja ryhdyin töihin.
Heidin kanssa mietittiin tyhjän tilan tarvetta. Minä olen kyllä
ymmärtänyt, että minulla se tarve on suuri, mutta en ole oikein
hyväksynyt sitä. Joka puolella tolkutetaan että luova ihminen tarvitsee
tilaa, rauhaa, hiljaisuutta, vapautta - mutta kuitenkin itse tuntee
painetta olla ennenkaikkea tehokas ja aikaansaapa. Miksen voisi
hyväksyä, että se mikä tekee minut onnelliseksi, voisi tehdä minusta
myös hyödyllisen? Voisinko hyväksyä, että minun hyödyllisyyttäni ei
tarvitse mitata opintopisteinä tai työtunteina? Voisinko hyväksyä, että
se mitä minulla on maailmalle tarjota, syntyy vapaudesta eikä
aikataulutuksesta?
Uudet näkökulmat, uudet yhdistelmät, kauneus, rehellisyys, paljas katse.
Kahdeksan tunnin työpäivät, hah. Ikäänkuin minä koskaan kykenisin sellaisiin. Ikäänkuin minun tarvitsisi kyetä.
Luin viime yönä kokonaisen kirjan. Oli aika hemmetin hyvä kirja se. Tänä yönä voisin lukea taas.
Mietin perustuloa, sen kaikkia etuja. Jos olisi olemassa minimitulo,
pohja johon voisi luottaa, mihin se vapauttaisikaan: voisi tehdä
keikkatyötä tai lyhennettyä työviikkoa, perustaa pienen yrityksen ilman
pelkoa tyhjän päälle jäämisestä, voisi ottaa lyhyitä projektiluontoisia
töitä ja elää rauhassa niiden väliajatkin. Ei tarvitsisi olla huonompi
ihminen sen takia ettei ole kokopäivätöissä. Hemmetti, pistänpä
linkkejä:
Vihreiden työelämäohjelma ja asiaa perustulosta
Hmm, teenköhän Vihreille hallaa vai hyvää liittämällä itseni heihin.
Tuleeko tästä nyt sellainen mielikuva, että Vihreät on laiskojen
työtäpakoilevien idealistien puolue? Eli, vaikutanko minä laiskalta
työtäpakoilevalta idealistilta?
Kyllähän minä jotain työtä
pakoilen, mutta se on sellaista työtä joka ei minulle sovi. Sellaista
työtä, jonka voin tehdä hyvin vain tekemällä itsestäni onnettoman.
Sellaista työtä, jolla ei ole väliä kellekään paitsi minulle, eikä
oikeastaan minullekaan.
Olisipa hauska hypätä viisi vuotta eteenpäin ja katsoa missä olen töissä sitten kun saan oikeasti suuntani valittua.
Sen verran minä olen joka tapauksessa itsestäni oppinut, että saan
itseni irti apatiasta ainoastaan rikkomalla kaavoja, rikkomalla
asettamiani rajoja, tekemällä jotain mitä ei yhtään pitäisi tehdä. Valvomalla yöt. Kävelemällä kotiin mutkittelevaa reittiä, keskellä katuja ja hankien läpi. Tuhlaamalla aikaa.
Taisin löytää selkärankani taas.
lauantai, 3. helmikuu 2007
Kommentit