Tänään heräsin kello 14.37, puin päälleni juhlapuvun ja ryhdyin töihin.

Heidin kanssa mietittiin tyhjän tilan tarvetta. Minä olen kyllä ymmärtänyt, että minulla se tarve on suuri, mutta en ole oikein hyväksynyt sitä. Joka puolella tolkutetaan että luova ihminen tarvitsee tilaa, rauhaa, hiljaisuutta, vapautta - mutta kuitenkin itse tuntee painetta olla ennenkaikkea tehokas ja aikaansaapa. Miksen voisi hyväksyä, että se mikä tekee minut onnelliseksi, voisi tehdä minusta myös hyödyllisen? Voisinko hyväksyä, että minun hyödyllisyyttäni ei tarvitse mitata opintopisteinä tai työtunteina? Voisinko hyväksyä, että se mitä minulla on maailmalle tarjota, syntyy vapaudesta eikä aikataulutuksesta?

Uudet näkökulmat, uudet yhdistelmät, kauneus, rehellisyys, paljas katse.

Kahdeksan tunnin työpäivät, hah. Ikäänkuin minä koskaan kykenisin sellaisiin. Ikäänkuin minun tarvitsisi kyetä.

Luin viime yönä kokonaisen kirjan. Oli aika hemmetin hyvä kirja se. Tänä yönä voisin lukea taas.

Mietin perustuloa, sen kaikkia etuja. Jos olisi olemassa minimitulo, pohja johon voisi luottaa, mihin se vapauttaisikaan: voisi tehdä keikkatyötä tai lyhennettyä työviikkoa, perustaa pienen yrityksen ilman pelkoa tyhjän päälle jäämisestä, voisi ottaa lyhyitä projektiluontoisia töitä ja elää rauhassa niiden väliajatkin. Ei tarvitsisi olla huonompi ihminen sen takia ettei ole kokopäivätöissä. Hemmetti, pistänpä linkkejä:

Vihreiden työelämäohjelma ja asiaa perustulosta

Hmm, teenköhän Vihreille hallaa vai hyvää liittämällä itseni heihin. Tuleeko tästä nyt sellainen mielikuva, että Vihreät on laiskojen työtäpakoilevien idealistien puolue? Eli, vaikutanko minä laiskalta työtäpakoilevalta idealistilta?

Kyllähän minä jotain työtä pakoilen, mutta se on sellaista työtä joka ei minulle sovi. Sellaista työtä, jonka voin tehdä hyvin vain tekemällä itsestäni onnettoman. Sellaista työtä, jolla ei ole väliä kellekään paitsi minulle, eikä oikeastaan minullekaan.

Olisipa hauska hypätä viisi vuotta eteenpäin ja katsoa missä olen töissä sitten kun saan oikeasti suuntani valittua.

Sen verran minä olen joka tapauksessa itsestäni oppinut, että saan itseni irti apatiasta ainoastaan rikkomalla kaavoja, rikkomalla asettamiani rajoja, tekemällä jotain mitä ei yhtään pitäisi tehdä. Valvomalla yöt. Kävelemällä kotiin mutkittelevaa reittiä, keskellä katuja ja hankien läpi. Tuhlaamalla aikaa.

Taisin löytää selkärankani taas.