Istun nojatuolissa koneen ääressä, lattia lainehtii kankaista - ompelin eilen ja tänään, en ollut tehnyt sitä kuukausiin.

Viime yönä puhuin Jussille sokkona kävelemisestä, intuition tietoisesta harjaannuttamisesta, kuin se olisi lihas tai aisti. Minusta tuntuu että Jussi ei oikeasti ymmärtänyt mitä tarkoitin. Minusta tuntuu etten tunne ketään joka oikeasti ymmärtäisi, mikä tämä olo on - se olo jonka takia tuntuu oikealta jättää kaikki sikseen, olla röyhkeästi paikallaan kun muut juoksevat, olla ajattelematta taloudellista turvallisuuttaan tai tutkintoaan. Liikkua vasta sitten kun on oikea hetki.

Väitän itselleni, että etsin totuutta. Että se on minun telokseni, se mitä varten olen olemassa. Ja että sen päämäärän vuoksi on joskus käytettävä keinoja, jotka eivät näytä ortodoksisilta.

Minusta tuntuu siltä että olen joko hajoamassa tai kiteytymässä. Minussa on lujaa kulkevia virtauksia, joiden suunnasta riippuu mitä minulle tapahtuu. Kulkevatko ne virrat yhteen, jolloin keskityn, vai eroavatko ne kaikki omiin suuntiinsa, jolloin repeydyn.