Eilisen Hesaria lukiessa tuli ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että on ostettava kirja heti sen julkaisupäivänä. Peter Høegin Hiljainen tyttö. 21.2.2007.

Bussissa mietin elämäntavoitteita. Sellaisia tavoitteita, jotka eivät ole minun tavoitteitani: turvallisuutta, valtaa, jännitystä, kuolemattomuutta suvunjatkamisen kautta, maailman parantamista. Ja omaa tavoitettani: totuutta. Totuus on siitä jännittävä asia, että koska se on kaikkialla, kudottuna sisään maailman rakenteeseen, sen löytämiseen on monia keinoja.

Kirjoittelin muistikirjaani, että totuuden voi löytää vaikka seuraavien kautta: matematiikka, biologia, maanviljelys, sota, ihmissuhteet, masennus, musiikki, rakentaminen, liike. Totuuden voi löytää kaaoksesta tai logiikasta, kivusta tai nautinnosta, jatkuvuudesta tai katoavaisuudesta. Tulin myös siihen tulokseen, että kaikki parhaat elokuvat kertovat totuuden etsimisestä ja löytämisestä.

Vanha vertauskuva on kai, että jos elämä on peili, totuus on se valo josta kaikki peilikuvat muodostuvat.

Totuuden löytäminen on asia sinänsä, ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikea (siinähän on oikeastaan kysymys muistamisesta), mutta totuudesta kertominen toisille ihmisille onkin ihan toinen juttu. Kertominen kiehtoo minua, se että voisi jollakin keinolla auttaa toista ihmistä katsomaan tarkemmin ja syvemmälle. Sanoilla kertominen, ja kuvilla, teoilla, kosketuksella, musiikilla, loogisilla ketjuilla, leivällä ja mansikkakakulla ja purjeveneillä ja kaappikelloilla.

Tähän kohtaan tarvittaisiin dynamiikan vuoksi kokoava loppulause tai heitto, mutta minun on nukuttava nyt.