Eilisen Hesaria lukiessa tuli ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että on ostettava kirja heti sen julkaisupäivänä. Peter Høegin Hiljainen tyttö. 21.2.2007.
Bussissa mietin elämäntavoitteita. Sellaisia tavoitteita, jotka eivät
ole minun tavoitteitani: turvallisuutta, valtaa, jännitystä,
kuolemattomuutta suvunjatkamisen kautta, maailman parantamista. Ja omaa
tavoitettani: totuutta. Totuus on siitä jännittävä asia, että koska se
on kaikkialla, kudottuna sisään maailman rakenteeseen, sen löytämiseen
on monia keinoja.
Kirjoittelin muistikirjaani, että totuuden
voi löytää vaikka seuraavien kautta: matematiikka, biologia,
maanviljelys, sota, ihmissuhteet, masennus, musiikki, rakentaminen,
liike. Totuuden voi löytää kaaoksesta tai logiikasta, kivusta tai
nautinnosta, jatkuvuudesta tai katoavaisuudesta. Tulin myös siihen
tulokseen, että kaikki parhaat elokuvat kertovat totuuden etsimisestä
ja löytämisestä.
Vanha vertauskuva on kai, että jos elämä on peili, totuus on se valo josta kaikki peilikuvat muodostuvat.
Totuuden löytäminen on asia sinänsä, ei mitenkään ylitsepääsemättömän
vaikea (siinähän on oikeastaan kysymys muistamisesta), mutta totuudesta
kertominen toisille ihmisille onkin ihan toinen juttu. Kertominen
kiehtoo minua, se että voisi jollakin keinolla auttaa toista ihmistä
katsomaan tarkemmin ja syvemmälle. Sanoilla kertominen, ja kuvilla,
teoilla, kosketuksella, musiikilla, loogisilla ketjuilla, leivällä ja
mansikkakakulla ja purjeveneillä ja kaappikelloilla.
Tähän kohtaan tarvittaisiin dynamiikan vuoksi kokoava loppulause tai heitto, mutta minun on nukuttava nyt.
maanantai, 12. helmikuu 2007
Kommentit