Mitähän ihmettä minä opin eilen? Sain vahvistusta jollekin.

Eniten kai siihen, että huomion kohdistamisella on oikeasti väliä. Sillä, mihin ajatuksissaan ja ruumiissaan keskittyy. Asenteella, asennolla, suhtautumisella, sijainnilla, katseella. Minä mietin katseen merkitystä jo silloin kun muutin tähän ja päätin olla hankkimatta seinäkelloa. Päätin etten aio nähdä kelloa, keinotekoista rajoitetta ajalleni. Ja kyllä minä nyt suhtaudun aikaan paljon rennommin kuin ennen, en enää raivostu kun joku on tapaamisesta kaksi minuuttia myöhässä.

Olen miettinyt vessanseiniä. Että niitä tulee tuijotettua aika paljon. Olen havainnoillistanut sitä itselleni vuoraamalla ne seinät Hesarin artikkeleilla. Näin olen saanut selville, mitä kohtia seinästä kaikkein eniten tuijotan - ne artikkelit muistan parhaiten. Niihin paikkoihin minun on siis panostettava.

Päätin että tästä lähtien ripustan seinille ainoastaan hyviä uutisia. Sellaisia, jotka rakentavat sitä maailmaa jossa minä haluan elää. Hyviä ratkaisuja, hyvää kehitystä, hyviä ihmisiä. Tottakai minä huomaan ja luen ne ikävätkin uutiset, mutta miksi minun pitäisi keskittyä niihin? Minä haluan vahvistaa hyvää itsessäni ja maailmassa, olla puolesta enkä vastaan. Minä haluan, että ympärilläni olevat asiat muistuttavat minua siitä mikä on hyvää.

Olen ajatellut paljon erästä lusikkaa. Erästä täydellistä lusikkaa, täydellisesti painotettua ja muotoiltua. Minä haluaisin että kaikki esineet olisivat sellaisia, että kaikki esineet huokuisivat toimivuutta ja kauneutta.