Taas on ikävällä tavalla sellainen pitäisi-mieliala. Ajattelen liikaa tulevaisuutta, liian vähän nykyisyyttä. Keksin tänään millaista lehteä haluaisin tehdä, mutta en keksinyt miten tekisin ajastani riittoisampaa.

Se on katsokaas jännä juttu, että joka ikisellä ihmisellä on ihan yhtä paljon aikaa ja silti toiset ehtii niin paljon enemmän. Toisten aika on pitempää, tai ehkä laadukkaampaa.

Mitä minä olen tänään tehnyt:

- nähnyt hyvin jännittäviä unia
- herännyt kymmeneltä
- ajanut sohjossa pyörällä
- pessyt pyykkiä ja itseni
- lukenut Hesarin ja Nyt-liitteen
- liikuttunut Klaus Thunderin ja Ukkosmaineen Pielisjoki-eepeestä
- kirjoittanut muistiin millaista lehteä haluan tehdä
- kirjoittanut sivun verran esseetä 1950-luvun pukeutumisesta
- pyytänyt ja saanut Jussilta luennon maailmansodista, niiden etenemisistä ja vaikutuksista
- seurannut IRC-gallerian Vihreät-yhteisön keskustelua (tai Heidi Hautalan kyselytuntia, miten sen nyt ottaa)
- ollut vihainen itselleni

Ja miksi olen ollut vihainen itselleni? Siksi, että mielen laidoilla pyörii ainakin tusina Hyvän Idean aihiota mutta minä en kirjoita. En vaan kirjoita. Parina päivänä olen yrittänyt kirjoittaa, istunut koneen ääreen ja unohtanut kaiken asian mitä minulla oli.

Minulla on ideoita

- lehtijuttuihin: haastatteluja, kolumneja, toimituksen esittelyä, omien utopioideni esittelyä ja paloittelua, ainakin kymmenen aihetta
- erään opintojakson suoritukseen: kolumni joko kestävästä kulutuksesta tai suhtautumisesta työntekoon
- romaanin jatkamiseen
- kahteen sähköpostiin
- ja lisäksi vielä pukusuunnitteluun

Tiedän että tämän tekstin kirjoittaminen vahvistaa saamattomuuttani entisestään. Ajattelen itseäni saamattomana, siis olen. Mutta hemmetti sentään, minulla on jotenkin yksinäinen ja kurja ja tyhjä olo, kaikista näistä ideoista huolimatta, enkä jaksa vahvistaa positiivisia ajatuksiani. Tuntuu kuin olisin unohtanut jotain.