Minua leimaa näinä päivinä se, että tunnetilani ovat täysin arvaamattomia. Kiihdyn nollasta sataan kahdessa sekunnissa.

Ei, ei se johdu kuukautisista. Minulla ei ole ollut sellaisia viiteentoista kuukauteen. Asia, josta voisi joskus puhua lisää, ja ehdottomasti sellainen asia jolle pitäisi tehdä jotain.

En pysty ennakoimaan itseäni. En tunteitani enkä elämäni tapahtumia. Arvioisin että yleisluontoisesti määriteltynä olen onnellinen ja tasapainossa, ja elämässäni asiat ovat jotakuinkin sillä tavalla kuin haluaisinkin.

Mutta se onnellisuuden sisäinen aaltoliike - sen kanssa eläminen onkin melkoisen jännää. Kahden ja puolen viikon päästä asun jo Oulussa. En tiedä mitä aion tehdä siellä, en tiedä millä maksan kesäkuun vuokrat (huomaa monikko, en luultavasti saa kesävuokralaista). Tämä asia vaivaa minua omituisen vähän. Eikä kukaan edes väitä että minun pitäisi olla siitä huolissani. Ihan sama tunne kuin silloin kun ajattelin aloittaa välivuoden, silloinkaan kukaan ei puhunut minulle järkeä, ja katsokaa missä olen nyt!

Minulla on ristiriitainen olo ja tuntuu siltä että puhun pelkkää diipadaapaa. Haparoin. Aiemmin päivällä oli vielä se olo, että haluan kirjoittaa kaikesta, että minun pääni on täynnä ajatuksia jotka pitää vain päästää ulos, että olen kanava, antenni, lähde ja keskitetty aurinkovoimala (sellainen jossa valo suunnataan peileillä generaattoriin), ja nyt hitto sentään ainoa mihin osaan keskittyä on se että sormeen sattuu kun uusi iho muodostuu.

Levotonta.