Nyt käärin mentaaliset hihat ja prosessoin muutaman asian. Pää on liian täynnä. Miten voi tapahtua näin paljon asioita, kun ei edes tee mitään, hengaa vaan ja liukuu päivästä toiseen, tarttuu niihin mahdollisuuksiin joita tulee?

Niin, paljon on tapahtunut, mutta lähdetäänpä viimeisimmästä kun se on tuossa kasassa päällimmäisenä. Käsittelen tämän asian kysymysten kautta.

Miksi minun pitäisi välittää jos kivikosta kasvaa yksi kukka?

Jos maailma on enimmäkseen perseestä, miksi välittää siitä että se ei ihan kokonaan ole? Mikä merkitys on toivolla? Jos maailma loppuisi huomenna, pitäisikö istuttaa vielä se omenapuu?

silti, kaiken tämän keskellä
kuinka olet kaunis tänään
vaikka taivas on jäteöljyä
ja raiskaajat omistaa maailman

Niin että mitä väliä, hä?

Idealisti puuskahtaa: ilman toivoa ei ole elämää! Ja elämä on itseisarvo, ei sen yli mene mikään. Minusta elämän säilyminen on realismia tärkeämpää. Jos se mikä elämää pyörittää onkin pakoa, jos kauneus onkin harhaa, niin pääasia on kuitenkin että elämä jatkuu ja että on uskoa parempaan. Ilman unelmia, harhakuvia kauneudesta ja hyvyydestä, ilman epärealistisia kuvitelmia ja tuulestatemmattuja ideoita ihmiskunta olisi jo sammunut.

Ja jos ei vedottaisikaan ihmiskuntaan, jos pitäydyttäisiin yksilötasolla, jos otettaisiin esimerkkinä vaikka minun elämäni, niin yhtäkaikki. Elämä on itseisarvo, ja elämän eläminen ilman onnellisuutta ja toivoa paremmasta on ihan turhaa itsensä kidutusta ja minun silmissäni suoranainen mahdottomuus. Jos kauneus onkin illuusio, se on joka tapauksessa se voima joka saa minut tikittämään ja pistää minut tekemään toisille ihmisille hyvää. Ei mitään humppahumanistien hauraita ajatusrakennelmia joihin eivät usko edes ajattelijat itse, vaan tekoja jotka muokkaavat maailmaa, tekevät siitä paremman. Ei minua haittaa jos ne teot perustuvat illuusioon, tai jos niin haluatte, hulluuteen. Tärkeää on että minä teen jotain.

Ja miksi muka olisi niin tärkeää että minun pitäisi pitää jostakusta ihmisestä?

Miksi ylipäätään pitäisi tuntea positiivisia tunteita? Miksi pitäisi tuntea yhteenkuuluvaisuutta jonkun kanssa, tuntea olevansa osa joukkoa, tuntea ettei olisi yksin? Vaaditaanko tälle rationaalinen perustelu?

Rationaalista perustelua etsittäessä voitaisiin vedota biologiaan, siihen että ihminen on yhteisöllinen eläin ja että lajityypillistä käyttäytymistä vastaan tappelemisesta ei kuitenkaan tule kuin sanomista. Lyhyesti: kannattaa tykätä. Tykkääminen helpottaa elämää.

Miksi tapella vastaan, miksi kyseenalaistaa, miksi kääntää katseensa poispäin hyvyydestä sillä perusteella että että sitä on vähän ja sekin on tuomittu kuolemaan? Eikö juuri se ole riittävä peruste kääntää katse hyvyyttä kohti? Elämä on lyhyt, täytyy tehdä valintoja. Jos suurin osa ihmisistä onkin harmaata massaa johon meinaa tukehtua, eikö kannattaisi etsiä niitä muutamia Parhaita Tyyppejä ja keskittyä heihin, ihan jo siksikin että he eivät koskaan ole mikään itsestäänselvyys?

Parhaiden Tyyppien vähemmistökin on kuitenkin yllättävän laaja, kuten taas olen näiden päivien aikana saanut huomata, mistä päästäänkin eteenpäin prosessoinnissani. Eipä kaipaa telkkaria ei, ei näiden ihmisten kanssa.

Häkellyin eilen siitä miten kiintynyt olen Joonaan ja Annaan. Makasin Joonan uuden kodin puulattialla, katossa ei ollut lamppua, jalkoihin koski ja alkoi tulla jo pimeä, ja totesin itsekseni että onpa hyvä olla. Oli naurettu jo paljon ja puhuttu hassuilla äänillä ja syöty Joonan salaa tilaamat pizzat. Myöhemmin illalla, kun ahtauduttiin taas muuttoauton etupenkille, Joona lohkaisi että mukavaa kun entinen ja nykyinen tyttöystävä yrittää päättää kumpi on alla ja kumpi päällä, ja mulle tuli lämpöinen olo. Tämä sisäinen hekottelu nousee varmasti vielä vuosienkin jälkeen.

Ja tietenkin minä mietin kesää, mietin sitä joka päivä, joka päivä vähän eri tavalla. Muodostuu uusi ajatus: jos minun elämäni täällä voi olla tällaista, kun hengaan vaan ja tartun uusiin tilaisuuksiin päivittäin, sehän voi olla sellaista Oulussakin. Oulu on kokonaan uusi asia, minulla ei ole rutiineja siellä, minä voin muodostaa kokonaan uusia reittejä kun minulla ei ole ennakko-oletuksia. Mielettömät mahdollisuudet!

Lisäksi olen miettinyt kiltteyttä, suuttumista, raivoa (kuuntelen Takiaista, ai helvetti kun on siistiä kun vihainen nuori nainen karjuu täysillä, tämä musiikki on täyttä lihaa), kivun tunnustamista, loukkaamista, verta ja sen kuohumista, mitä elämä olisi ilman sitä? Mitä elämä olisi jos aina harkitsisi ennen kuin sanoo, mitä se olisi jos koskaan ei huutaisi? Jos kaikki asiat pitäisi ratkaista keskustelemalla? Pelkkä ajatus sellaisesta elämästä tuntuu samalta kuin joku kiinnittäisi kahletta kaulaan, minä alan vaistomaisesti tempoilla.

Mahdollisuus raivoon ei tarkoita totaalista ehdottomuutta ja keskustelun lakkauttamista. Keskustelu on ja tulee aina olemaan oletettavin ja sopivin ongelmanratkaisumetodi. Mutta minä en halua asentaa itseeni suodattimia ja tulkintakoneistoja, minä haluan tuntea kaikki tunteeni puhtaina. Ja jos jokin niistä on raivoa, niin olkoon. Minä aion aina olla ihmisenäkin eläin, maahan kiintynyt otus jolla on aivojen lisäksi sydän, iho, vatsa, lihakset ja hampaat, ja jossa kaikkialla virtaa veri joka on punaista ja maistuu raudalta.

Olisin halunnut tähän vielä lainauksen Takiaiselta, mutta vaikka raivo onkin oikea ja lyriikat loistavia, mikään ei sovi kontekstiin. Joka tapauksessa: kipu ei aina ole paha asia.