Olen tänään syönyt vain kerran. Tämä on minulle nykyään aika tavallista. Ei vaan oo nälkä. Johtuiskohan siitä että enimmäkseen vaan istun kotona ja kirjoitan.

Tänään olen kyllä ollut paikoissakin. Istuin Joonan pyykkikorin päällä ja se meni rikki, Joona korjasi sen kuin Kunnon Mies. Joona on myös onnistunut poistamaan keitetystä kananmunasta kuoren yhtenä kappaleena. Joona on kova jätkä.

Lisäksi olin Vakiopaineessa. Tuli aika hyvä olo ihmisistä. Oli jotenkin sellainen olohuonefiilis, ettei tarvitse yrittää olla yhtään mitään sen erityisempää. Kunhan olen vaan.

Magenta Skycoden ||||| laajentaa sydäntä. Avaa, valaisee, tekee helpommaksi hengittää. Tekee mieli itkeä ihan vain siksi kun se on niin kaunista. Mieleen tulee isojen laivojen lähtö satamasta, korkealla lentävät linnut, suurkaupungin liikenne ylhäältä katsottuna, tyhjään pölyiseen saliin unohtunut soittorasia, se soittaa valssia joka kaikuu seinistä, joilla on ehkä kauan sitten kuolleiden arvokkaiden ihmisten muotokuvia. Ikkunoista tulevan kevättalvisen auringonpaisteen sytyttämät pölyhiukkaset tanssivat musiikin tahdissa, hitaasti ja varmasti, on mahdoton ajatus että ne tekisivät mitään muuta. Tämä musiikki on vääjäämätöntä.

En ole vieläkään kuunnellut näiden laulujen sanoja niin tarkasti että ymmärtäisin ne.

Tajusin vasta päästyäni kotiin että olisin voinut antaa tämän levyn lainaan ihmiselle.

Minusta tuntuu väärältä että Jussi ja minä olemme eri kaupungeissa. Väärältä. Minun pitäisi voida soittaa kymmeneltä aamulla ja kysyä: voinko tulla kohta käymään? Tahdon soittaa sinulle tämän kappaleen. Minun pitäisi voida istua Jussin kanssa puistossa keskellä yötä ja päättää vasta sitten mihin mennä nukkumaan. Minun pitäisi voida olla kiireinen ja väsynyt ja illalla sanoa tule vaan tänne mutta tiedä että minä aion tänään olla apaattinen lahna. Ja sitten voisin olla. Koska olisi aikaa olla. Ihan vaan sitä mitä on, joka päivä.