Vastapäisen talon remontti on jatkunut niin kauan, että siitä on tullut iso osa minun elämääni. Joskus viime talvena edellinen asukas kuoli. Talo oli sininen ja rapistunut, puutarha oli villiintynyt. Sitten helmikuussa 2006 uusi omistaja aloitti remontin. Maaliskuussa heräsin siihen että kellarista imettiin jotain saastaa hillittömän meluisalla SUURTEHOIMU-autolla. Kesällä ihailin remontin tekijöitä, sekä sitä nuorta neuvostoliittolaisen propagandasankarin näköistä että sitä vanhaa mahakasta valkopartamiestä, reiluja jätkiä. Syystuulet iskivät vasta asennetut ilmastointiputket vinoon ja tempoivat katon reikää peittävää pressua. Talven ajan talo oli hiljaa, sisätöitä tekivät, mutta eivät niin paljon.

Nyt talossa on taas vilkasta. Se on valkoinen ja reipas, katto on punainen ja kiiltää uutuuttaan. Tekevät sisätöitä, edelleen. Mietin, milloinkahan laittavat kattoikkunan paikalleen, sille on paikka mutta aukkoa peittää edelleen pressu.

Mietin miten voin elää kesän ilman kotia. Miten persoonani pysyy kasassa kun sillä ei ole ulkoisia puitteita?

Toisaalta tuntuu siltä että kodittomuus on askel joka minun on otettava tullakseni siksi mikä olen. Minun on uskallettava rikkoa tämä idylli, astuttava rajojeni ulkopuolelle. Jotta ymmärtäisin mikä on tärkeää, jotta tietäisin mitä pelkään turhaan ja mitä syystä. Jotta "minä" voisi sisältää jotain muutakin kuin mitä siinä jo nyt on.

Eilen laitoin postiin kuusi kirjettä, joissa esittelen itseni ja tarjoan itseäni ohjaamaan parin päivän mittaisia kierrätyskäsityöpajoja. Täsmällinen mutta joustava tuote. Olen ihmeissäni jos kukaan ei tartu siihen.

Muutama sellainen paja kuukaudessa olisi minulle ihan tarpeeksi. Täytyy toki vielä laskea, millä tulisin toimeen. Verotuksistakaan en tiedä mitään. Mutta uskon että hommat järjestyvät siten että voin tehdä mitä haluan. Eli ohjata pajoja ja viettää kesäelämää. Vapaus on järjestely- ja asennekysymys.