Itkettää vaan. Näen ihan liian selvästi sen etten vielä osaa. Näen ympärilläni taitoa, kauneutta, osaamista, hyvänlaatuista rutiinia, niin hemmetin hienoja ihmisiä että sattuu. Itseni tunnen vuorotellen melodramaattiseksi ja laimeaksi, ohueksi ja pohjattoman sotkuiseksi, teennäiseksi ja aivan liian karkeaksi, hutiloivaksi ja näperteleväksi. Minulla ei ole yhtään mitään asiaa ja kuitenkin minulla on niin paljon sanottavaa että halkean viimeistään huomenna. Minulla ei ole tyyliä, ja kuitenkaan en ole mitään muuta kuin tyyli. Hajotan itseni liialla ajattelulla ja kuitenkin pyöritän vain niitä samoja asioita kuin aina ennenkin, teeskentelen oivallusta koska kaipaan sitä.

Kirjoitin tänään lapsuudestani ja huomasin taas olevani katkera. Minussa on vain ohut ja tuore pintakerros itsevarmuutta, järkeä ja onnellisuutta, en minä ole kasvanut siihen, minä olen itse kasvattanut sen.

Kyseenalaistan kaiken mitä sanon, minulla ei ole näkökulmaa johon voisin luottaa.

Minä kaipaan toisen ihmisen ajatuksia, toisen ihmisen mielipiteitä, toisen ihmisen elämää, mutta tuntuu että nyt olisin kenelle tahansa taakka, kun kaikilla on jo niin paljon tekemistä. Miksi vetää huomiota puoleensa?

Miksi kirjoittaa blogia?

Miksi kirjoittaa yhtään mitään itsestään, koskaan?

Tuntuu murrosikäiseltä. Minusta tuntuu ettei minulla ole ollut eikä koskaan tule olemaankaan muuta ikää kuin murrosikä.

Minä olen kateellinen kaikesta mitä muilla on. Onnellisista lapsuuksista, kirjoitustaidoista, jo saavutetuista elämäntilanteista, olivat ne sitten parisuhteita, töitä tai ylipäätään mielenrauhaa.

Miten minä ikinä voin kirjoittaa mistään jos keskityn näin paljon itseeni?

Minä olen aivan liian kiintynyt draamaan ja suuriin tunteisiin. Ja toisaalta olen kyynikko.

Minusta ei ole minkäänlaiseen vastuuseen, hitto ei minkäänlaiseen, aina kun eteeni tulee velvollisuus minä lamaannun. Vaikka se velvollisuus olisi itseni tekemä ja mukava suorittaa.

Minä kaipaan taas pelastajaa, minä en halua ottaa vastuuta omasta elämästäni, minä haluan nukkua ja herätä niin että joku on korjannut minut.

Minä haluan jotain joka on minua suurempaa, niin ettei minun tarvitsisi keskittyä itseeni.

Ja vittu jos kukaan ei lue tätä ja soita minulle niin... no, mitään ei tapahdu. Kaikki jatkuu kuten aina ennenkin. Luultavasti unohdan tunnissa tämän epätoivon.

Huomaako jostain että en pidä itsestäni yhtään? Osasinko tehdä sen selväksi tarpeeksi tökerösti?