Heräsin juuri kotoani. Se oli siinä mielessä erikoista, etten olettanut herääväni täältä. Unessa olin juuri keikalla ja oli vasta kolmas biisi menossa, minulla oli ristiriitaiset odotukset bändin suhteen mutta vaikutti siltä että oli tulossa yllättävän hieno keikka. Kosketinsoittaja oli erikseen käynyt hakemassa minut eturivipaikalle (istumapaikkoja kaikki, se oli omituista). Vähän ärsytti herätä.

Niin, Tallinna. Mieletön määrä rikottuja ikkunoita, jotkin kurottu kasaan jesseteipillä, jotkin korjaamatta, joidenkin liikkeiden ikkunoissa oli vanerit joihin oli isolla kirjoitettu "olemme avatud" että asiakkaat tajuaisivat tulla sisään. Poliiseja oli keskustassa aina näkyvillä. Mutta mitään ei tapahtunut, ainakaan minun tietojeni mukaan, pitää vielä lukea kaikki lehdet joita tämän viiden päivän aikana on ilmestynyt (no, ainakin nuo omat Hesarit). Venäjän tapahtumista tiedän kyllä jo jonkin verran, mutta en tiedä tapahtuiko Virossa mitään.

Muuten matkaa leimasivat seuraavat asiat: lakkaamaton ja pistävä Jussi-ikävä, hyvät jugurtit, kipu jalkapohjissa, kylmyys ja käsittämättömän söpöt kanssamatkustajat.

Ikävä lakkasi vain hetkeksi. Se hetki oli Pet Shop Boysin keikka. Jotain mielettömän hienoa: laatua, kauneutta, suuruutta ilman kusipäisyyttä ja perinteiden kunnioittamista terveellä itseironialla varustettuna.

Ja nyt huomaan että unohdin mennä tenttiin tänään, koska luulin että se olisi huomenna. Onneksi en paljon välitä.