Usein näen elämäni virtauksina, toisiinsa lomittuvina ja sekoittuvina. Eri värejä ja eri voimakkuuksia niissä on. Yleensä niiden syntymistä ei huomaa, mutta joskus on onni nähdä kun jokin aivan uusi väri ilmestyy. Tänään, ihan äsken, minä näin sellaisen. Se ei liittynyt tuohon asumisasiaan, se liittyi uuteen ihmiseen. Jännää miten jonkin virtauksen alku voi olla niin voimakas, että uskoo sen virran kestävän pitkään, sumentumatta, hajoamatta.

Kolme uutta yksittäisiin ihmisiin liittyvää virtausta on syntynyt viime kuun aikana, syttynyt vaan ihan luonnollisesti, kirkkaana. Lisäksi pari muuta on vahvistunut hyvin paljon.

Jotkin virtaukset ovat koko ajan minussa, niin syvällä että huimaa kun niitä katsoo. Jos pintavirtaukset ovat sumeampia en edes huomaa pohjavirtauksia. Nyt kun pinnalla olevat virrat ovat kirkastuneet, huomaan joitakin syvällä olevia, yksi niistä on sameantummanpunainen ja niin voimakas että se melkein pelottaa minua, se veisi helposti mennessään. Siinä on verta, kipua ja väkivaltaa, ja toisaalta maata, pysyvyyttä, jatkuvuutta, mullan tuoksua ja paljaat tukevasti seisovat jalat, ja on siinä tanssiakin. Ja on toinen syvä virtaus joka on kuulaantummansininen, se on muistoja joita en muista, veljien kasvoja, lapsuudenkoti ja ne äänet joita en koskaan kuullut mutta jotka siinä kodissa kaikuivat, surua jota en koskaan ole tuntenut koska en tiedä mistä sitä tuntisin.

Annukan kanssa puhuttiin ajautumisesta, siitä että se on minulle nyt ihan luonnollista, mutta ei se olisi luonnollista kaikille, tai ei se olisi ollut luonnollista minullekaan vielä jonkin aikaa sitten. Minä uskon että osaan nyt surffata. Että minulla on ihan oikeasti tarpeeksi herkkyyttä tuntea jalkapohjissa minkä virtauksen mukana kannattaa mennä, milloin on käännyttävä, miten minun on painoni asetettava. Että minulla on tarpeeksi voimaa olla oman elämäni tekijä vaikken olisikaan sen hallitsija.

Minä uskon että minulla on nyt tarpeeksi voimaa kohdata pohjavirtauksetkin, ne jotka ovat niin vahvoja ettei niitä tarvitse erikseen määritellä hyviksi tai pahoiksi voimiksi, ne joiden mukaan voisi tempautua kokonaan jos niiden kanssa ei osaisi olla. Kyse on siitä että katsoo karhua silmiin, on sen kanssa samassa tasossa, tunnustaa olevansa sen kanssa samanlainen. Kunnioittaa mutta ei pelkää.

Siitä tässä on kysymys.

Virtausteoria ei ole omaa keksintöäni. Lukekaa Harun ja tarinoiden meri, sen on kirjoittanut Salman Rushdie.