Käänsin radion örinähevistä klassiseen. Surullinen ja kaihoisa olo, epäselvä. Jussi tuli tänään Suomeen viikon ulkomaanmatkalta, ja nyt kun tiedän että on ylipäätään mahdollista tavata, ikävä on suurempi kuin silloin kun toinen on parintuhannen kilometrin päässä. Kun voisi olla yhdessäkin, mutta ei ole. Huomenna kyllä meen, ei tästä tuu mitään. Puhelimessa puhuminen on perseestä.

Kauniiden tekstien lukeminen aiheuttaa taas itsetunto-ongelmia. Tunnen itseni väsyneeksi ja tökeröksi.

Toisaalta Juonen kokouksessa päästiin joidenkin oleellisten asioiden äärelle. Päätettiin olla hyviä tyyppejä ja kertoa muillekin siitä. Ja päätettiin hankkia Juoni-lippu jota heilutella paikoissa.

Outo olo kun kaikki on kunnossa. Oikeesti, ei mitään valittamista. En tietty tiedä millä maksan heinäkuun vuokran, mutta ei siitä jaksa valittaa. Kyllä se selviää vielä. Mikään oleellinen asia ei ole huonosti.

Olen terve.
Minulla on hienoja ystäviä.
Minulla on mies jonka kanssa haluan elää.
Minulla on monenlaisia mielekkäitä tekemisiä, jotka ovat keskenään tasapainossa.
Minulla on lippu Ilosaarirokkiin.
Minulla on loistavia kirjoja ja ihmeellistä musiikkia.
Tunnen itseni hyvin.
Osaan käyttää sekä järkeäni että intuitiotani.
Perheeni jäsenet ovat alkaneet puhua toisilleen, suunta on eteenpäin ja valoa kohti.
Ei ole pakko tehdä yhtään mitään, mutta on vapaus tehdä mitä tahansa.

Näillä mennään. Kaihokin lähtee ehkä jos syön jotain.