Elämä etenee jälleen teemoittain. Eilen sain vahvistusta identiteetilleni.

Oli Annukan polttarit, upea mökki valtavan hienolla kalliorannalla ja mukavia ja fiksuja tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa päädyttiin sekoilujen jälkeen juttelemaan. Illalla minä olin jo väsynyt ja tyydyin kuuntelemaan. Ensin olin hiljaa koska en tahtonut puhua päälle, sitten olin hiljaa koska minun oli mahdotonta puhua.

Toiset puhuivat rahasta. Työstä ja opiskelusta. Epävarmuudesta, siitä miten työtä on vaikea saada ja silloinkin joutuu taipumaan mitä ihmeellisimpiin työehtoihin. Ja palkoista, rahakkaammista aloista joille olisi kannattanut mennä jos olisi ollut fiksu. Eräät olivatkin olleet. Minä tuijottelin sipsikulhoja, nojasin seinään, hain vettä. Kun keskustelu kääntyi asuntojen ostamiseen ja 30 vuoden lainoihin, huomasin etten voi hengittää ja poistuin mitään sanomatta ulkoilmaan. Pakko oli, kyseessä oli hyvin fyysinen ja uhkaava ahdistus.

Rantarakennuksen kuistille käveltyäni istuin alas ja yritin hengittää, mutta itkuksihan se meni, katkonaisiksi hengenvedoiksi ja uikutukseksi. Tajusin olevani elämässäni hyvin onnellinen, ja kohdanneeni juuri sellaisen maailman jonka osa en halua olla. Siinä maailmassa on paljon huolta: huolta siitä saako valmistuttuaan työpaikan, jos saa onko se vakinainen, ja saako siitä kyllin hyvää palkkaa, ja miten sen palkan saa riittämään kuntosalikäynteihin, migreenilääkkeisiin ja auto- ja asuntolainojen lyhennyksiin. Siinä maailmassa on itsestäänselvää sitoa itsensä kymmeniksi vuosiksi pankkeihin ja työpaikkoihin. Siinä maailmassa "järki" menee aina "unelmien" edelle.

Minusta tuntuu edelleen siltä että minun olisi ollut mahdotonta kertoa niille ihmisille kuka minä olen ja mikä minulle on tärkeää. Olisin yrittänyt, jos olisivat kysyneet, mutta en usko että siitä olisi syntynyt mitään uutta. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi jotkut oravanpyörästä pois hinkuvat lähtevät kauas pois, erakoksi johonkin mökkiin metsän keskelle. Mutta nyt ymmärrän. Se paine on ihan mahdoton, kun tietää että se mikä itselle on tärkeää on muille mahdottomuus, paheksuttavaa, toissijaista tai käsittämätöntä. Onneksi minun yhteisöni puhuu kanssani samaa kieltä, tai ainakin ymmärtää. Jos joutuisin tuollaiseen ympäristöön joka päivä, se ristiriita varmasti hajottaisi minut. Jos ihmiset ympärillä väittäisivät jatkuvasti, että se mikä minusta niin varmasti tuntuu oikealta, onkin väärin. Onneksi minä voin valita.

Minä en halua sitoa itseäni. Minä en halua tavoitella taloudellista varmuutta, koska ulkoisista asioista syntyvä varmuus on aina illuusio. Minä haluan että varmuuteni pohjana on minä itse - se että osaan, pystyn toimimaan yllättävissä tilanteissa, pysyn elossa ja tasapainossa silloinkin kun minulta otetaan pois kaikki mitä olen kerännyt. Minä haluan olla oman elämäni tekijä, en koneistojen armoilla. Minä en halua anella työpaikkaa tai uhrata terveyttäni opiskelulle. Minä haluan että minulla on aina aikaa ystävilleni.

Seisoin korkealla kalliolla, vieressä Päijänteen syvin kohta. Aurinko laski ja selkää pitkin liukui purjevene. Vieläkään ei hengitys kulkenut kunnolla, yritin syventää sitä, rauhoittaa itseäni silittelemällä ja venyttelemällä, tuloksetta. Sisään palattuani puhuin matalalla äänellä enkä loppuaikana enää ollut kokonaan läsnä.

Olimme täyttäneet ystäväkirjan sivuja ja eräässä kysymyksessä kysyttiin todellista ikää ja sitä minkä ikäiseltä tuntuu. Olin aiemmin kirjoittanut että tuntuu 5-vuotiaalta, seuraavan päivän aamuna lisäsin toisen vitosen. Tuntuu 55-vuotiaalta. Se on se ikä jossa hullut eroavat hyväpalkkaisista töistään ja perustavat strutsitarhan Rääkkylään. Koska ovat aina halunneet.