Taas tekee mieli kiroilla! On niin sellanen elämä! Että onkin hauskaa!

Lähdin kymmenen maissa Oulusta. Tapahtui seuraavia asioita:

- ajoin vahingossa bussilla Liminkaan, jouduin siis eroon nelostiestä, olisi pitänyt jäädä kyydistä aiemmin
- kävelin kaksi kilometriä väärään suuntaan keskustasta
- pysäytin vanhuspariskunnan joka neuvoi oikean suunnan
- kävelin kolme kilometriä toiseen suuntaan
- rekkakuski tarjosi kyytiä Kaustisille
- karavaanari vei kaksi kilometriä ja neuvoi miten päästään takaisin nelostielle
- nuoripari vei Vihantiin asti, juttelin niiden kanssa thaimaalaisista katurastoittajista
- mökillemenijäherra kuljetti parikymmentä kilometriä ja kertoi hurjia tarinoita nuoruutensa liftauksista
- jäin jumiin puoliväliin Vihantia ja Pulkkilaa, käki kukkui kolmesti, autoja tuli kerran viidessä minuutissa
- tilanteen pelasti lopulta kahden paikallisen puliukon seurue, joka pyöräytti risteyksessä ympäri ja tuli erikseen hakemaan minua - neljänkymmenen kilometrin matkalla nuo yllättävän sympaattiset äijät esittelivät minulle joka ikisen talon ja niiden asukkaat

Mutta älkää vaan kuvitelko että tässä oli kaikki! Tämä oli vasta pohjustus!

Päästyäni onnellisesti nelostien varteen viereeni pysäytti perävaunullinen pakettiauto jonka ohjaamossa oli kaksi Suurta Miestä. Miehet olivat veljekset, posiolaistuneita tamperelaisia matkalla hakemaan nuoremman veljen naisystävän muuttokuormaa Tampereelta. Tunsin itseni hyvin pieneksi ja hennoksi istuessani pakettiauton ohjaamossa veljesten keskellä.

Veljekset kuljettivat minut Jyväskylään, kotiovelle asti. Matkalla kävi ilmi, että seurassani olikin Aivan Parhaita Ihmisiä!

Herroilla oli yritteliäs elämänasenne: kävi ilmi, että heillä on ollut useita yhteisiä yrityksiä, jotka on perustettu "tekemällä oppii" -periaatteella. Juuri nyt oli pystyssä remonttifirma ja suunnitteilla lomamökkifirma. Parin vuosikymmenen yrittämisen tuloksena oli muodostunut upea asenne työhön: ei itseään kannata pakottaa mihinkään, vaisto vie eteenpäin, ei raha merkitse itsessään mitään... Puhuttiin siitä miten ihmisiä kasvatetaan kieroon, luulemaan että varmuus ja vakinaisuus olisivat väistämättä korkeimpia tavoiteltavia arvoja, ja siitä miten hataralle pohjalle mikään varmuus perustuu. Totesimme yhteen ääneen, ettei elämää kannata liian pitkälle suunnitella, kun kuitenkin koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Miten ihmisiä opetetaan pelkäämään jotain mikä on väistämätöntä, ja ressaamaan ihan turhista.

Puhuimme myös matkailusta. Vanhempi veli kertoi miten erään firman myytyään oli asunut puoli vuotta Ateenassa ja lähtenyt sitten matkalle halki Aasian. Minä kerroin Romaniasta ja Serbiasta, ja sain molemmat veljet innostumaan couchsurfingista. Puhuimme pyöräilystä, luonnosta, hiljaisuudesta ja näkökulmista.

Istua rönötin keskipenkillä varsin rennolla meiningillä, auto rämisi ja kolisi (se oli entinen ambulanssi joka oli aikoinaan ostettu 250 eurolla, ja peilistä roikkui vanhemman veljen nyt-jo-aikuisen tyttären liikuttavan pienet punaiset ensikengät), posmotin yrittäjyydestä ja opiskelusta ja asenteesta, kerroin Pertusta joka muutti Meksikoon naisen perässä ja veljet innostuivat entisestään.

Lopputuloksena lahjoitin veljille sänkyni, koska nuoremman veljen naisystävä oli sellaisen tarpeessa ja minä halusin omastani eroon. Vaihdoimme yhteystietoja, ja minulle on koska tahansa yösija Posiolla jos sellaisen tarvitsen!

Lähetän niille poijjille kyllä maisemakortin vielä!

Ja voisinpa kokeilla sitä mitä vanhempi veli teki nuorempana eräänä kesänä: kirjoittaa paidan selkään "etsin kevyttä kesätyötä" ja puhelinnumeron, ja kuljeskella sen kanssa ympäriinsä. Pyörämatkalla se ei kuulemma oikein toiminut, mutta entäpä Oulun keskustassa?

Ja heti ensi viikolla mä kyllä hankin kartan niin ei tartte sekoilla enää jossain Vihannissa! Vaikka se olisi miten hauskaa.