Olin hyvin vähällä kirjoittaa tämän merkinnän torinrannan laiturilta käsin. Panoulu-yhteys heikentyi kuitenkin yllättäen ja sain pettymyksissäni kävellä kirjastoon. On kuitenkin korostettava, että se olisi mahdollista! Blogin kirjoittaminen laiturilla! Hieno kaupunki.

Löysin muitakin hyviä paikkoja kun ajoin aamulla kaupunkiin. Puutaloalueita ja pari sievää puistoa. Söin aamiaiseni leikkipuistossa. Ajoin tulevan kotini ohi, näin että keittiössä oli jotain kirkkaansinistä suojamuovia ja parvekkeella raksamies. Hetkellisesti tuli sellainen "tuo on minun kodissani, mikä oikeus sillä on olla siellä ilman minun lupaani" -olo. Heh. Koti.

Juuri nyt huomasin istuvani pöydässä jonka pääty on täynnä Salman Rushdien kirjoja! Voi taivas, sieppaanpa Harunin ja tarinoiden meren. Voisin vaikka lukea sen saman tien.

Harrastan taas asioita, joita voisi kutsua ajan tuhlaamiseksi. [Kun pitäisi etsiä töitä.] Mutta minusta tuntuu että olen oikealla raiteella - yhteys kaupunkiin alkaa muodostua. Yritän olla kulkematta täysin samaa reittiä kahta kertaa. Löydän kauniita taloja ja tarkistan mitä niissä on sisällä. Löydän tietoa ja työkaluja: kasvitieteellisen puutarhan jossa heittää frisbeetä, kirpputorin josta saa paksua muovinauhaa (tämä tieto voi tulla tarpeeseen myöhemmin), kaupan josta saa luomuvalkohomejuustoa. Olen eksynyt jo kolme kertaa ja löytänyt takaisin.

Eilen koin suuren onnistumisen hetken kun äärimmäisen arka kissa antoi lopulta silittää itseään. Kissat ja lapset ovat jotenkin samanlaisia, minä toimin kissojen ja lasten kanssa samalla tavalla. Olen rauhassa enkä tunge seuraan. Kai minun on helppo samaistua kissoihin ja ujoihin lapsiin. Hermostun jos omaan tilaani tullaan ilman lupaa. Ja hermostun jos kissaa retuutetaan silloin kun se selvästi ei halua sitä.

Oli hauska havaita itsessään erään keskustelun aikana, että minulle on isompi muutos muuttaa Ouluun kuin muuttaa Jussin kanssa yhteen. Enemmän minä Oulua olen pelännyt. Nyt en enää kovin paljon sitäkään.