Eilen ostin frisbeen. Se on punainen. Kesä on siis virallisesti alkanut nyt.


Hassua olla niin irrallaan kaikesta. Suurin osa maallisesta omaisuudestani on muualla. Irkki pitää todellisuudentajun kunnossa, kun tajuan että ihmiset ovat edelleen olemassa ja tekevät samoja juttuja kuin ennenkin. Olen edelleen kiinni Jyväskylässä, pitäisi muuttaa tavarat ja siivota kämppä jotta pääsisin olemaan kunnolla jossakin. Oulussa. Nyt siis edelleen Ylivieskassa, välitilassa.


Jussin siskon asunnossa on samoja piirteitä kuin siinä johon olemme muuttamassa. Tämäkin on kaksio ensimmäisessä kerroksessa, ja parvekkeella on pylväs. (Joo, kyllä pylväs on oleellinen.) Muita yhteneväisyyksiä ei kai ole. Mutta yhtäkaikki, minä vertaan tätä tilannetta siihen joka alkaa kuunvaihteesta, mietin mitä elementtejä tästä en halua meidän asumiseemme ja mitä haluan.


Näin unta että olin muuttamassa Tallinnaan johonkin huoneeseen johon ei mahtunut mitään muuta kuin kolme isoa sänkyä. Seinät olivat marjapuuronpunaiset, huoneet korkeat ja kiviset. Tilassa oli kissanpentu, joka joutui hukkaan ja meinasi pudota ikkunasta.


Unessa kohtasin baarissa ihmisiä, joiden kanssa olin ollut samalla yläasteella, silloin kun olin friikki, ruma ja kömpelö enkä osannut koskaan sanoa oikeita asioita. Ihmiset tunnistivat minut, minusta he näyttivät etäisesti tutuilta mutten muistanut kenenkään nimiä. Olin heidän seurassaan näennäisesti rento ja sosiaalisesti pätevä, mutta muistin hyvin sen asetelman jossa olimme vuosia sitten olleet, minä aina alempana ainakin omasta mielestäni.


Tekee mieli kirjoittaa, mutta kun istun koneen ääreen en osaa keskittyä. Minusta tuntuu että on väistämätöntä että tänä kesänä kirjoitan jotain oikeasti hyvää. En tiedä miten ja missä se tapahtuu. Nyt tuntuu siltä että saatan joutua sellaiseen tyhjyyteen jossa ainoa ankkuri itseeni on kirjoittaminen. Että kirjoittamalla muistan kuka olen.


Onko typerää spekuloida tällaisia asioita ennen kuin olen elänyt? Eikö analyysi yleensä kuulu tapahtumisen jälkeiseen aikaan, eikä edeltävään?


Kai minä olen vähän turhautunut. Kai se on sitä etten ole ihan täysin itseohjautuva nyt. Tiedän kyllä että voin lähteä Ouluun vaikka heti jos haluan, tehdä siitä oman kaupunkini nyt. Mutta en minä halua lähteä niin kauan kuin Jussi on täällä.


Minulla on paljon aikaa ajatella ja katsoa sisäänpäin. Välillä unohdan että useimmilla ei ole, että tämä ei ole "normaali" tilanne. Välillä tunnen syyllisyyttä.


Varmasti on totta että minun pitäisi tehdä jotain, jotain minkä avulla voi rakentaa rutiinin. Tällainen toimettomuus johtaa ennemmin tai myöhemmin apatiaan. Kun eihän Juoneen kirjoittaminen ja toimittaminen ja romaanin kirjoittaminen riitä, en saa niitäkään asioita tehtyä kunnolla nyt.


Huomaan että kaipaan taas jotain, mikä oikeuttaisi minun olemassaoloni muiden silmissä. Että pitäisi olla töitä, koska kaikenlaiset ihmiset kyselevät onko minulla töitä. En minä tiedä haluanko minä itse töitä. Haluan kirjoittaa. Tiedän että se on työtä, ja että se vaatii keskittymistä ja kaikenlaisten asioiden tekemistä, tietynlaisissa paikoissa olemista. En tiedä voiko kirjoittamisen rinnalla tehdä muita töitä. Luultavasti voi. Mutta millaisia.


Järki sanoo, että arvostan hiljaisuuttani niin paljon että joudun sen takia taloudellisiin ongelmiin. Suurempi ongelma on kuitenkin sosiaalinen paine. Tuntuu siltä että normaalin ihmisen normaali tilanne ei ole koskaan hyvä: töitä on joko liikaa tai liian vähän. Miten niissä keskusteluissa ollaan mukana? Kun itse olen ihan tyytyväinen siihen että saan olla rauhassa ja keskittyä siihen mikä on oleellista?


Miksi minulla on nyt niin kova tarve olla hyväksytty? Ja etenkin, tarve olla normaalien ihmisten hyväksymä?