Tänä aamuna olin inhottava itsesäälissä vellova paska enkä meinannut saada päivää liikkeelle. Jussi ajoi minut keskustaan jotta minun olisi pakko tehdä jotain. Se ihminen on minulle ihan liian hyvä.

Häpeän itseäni, sitä miten en ole kirjoittanut yhtään vaikka päätin olla etsimättä siivoustöitä ihan siksi että voisin kirjoittaa rauhassa. Nähtävästi rauha ei olekaan mitään erityisen tavoiteltavaa. Ja kirjoittamiselle ei ole oikeaa hetkeä, sitä on vain tehtävä. Tunnen syyllisyyttä siitä että tuhlaan jatkuvasti aikaa. Ja siitä että olen Jussin elämässä tiellä. Vaikka se itse sanoisi mitä.

Eilen ajettiin puoli päivää autolla. Enimmäkseen ei puhuttu mitään, mutta viimeisen kahden tunnin aikana käytiin syväluotaava keskustelu. Suhtautumisesta työhön, rahaan, turvallisuuteen, vapauteen, parisuhteeseen, avioliittoonkin (minä sain häissä morsiuskimpun kiinni).

Jyväskylässä ollessa en oikein osannut nukkua. Lauantaiaamuna heräsin seitsemältä, kävin syömässä ja pakotin itseni nukkumaan siihen asti että muutkin heräsivät. Sunnuntaiaamuna heräsin viideltä ja kirjoitin äidille kirjeen. Kun kirjoittamisen jälkeen nukuin vielä vähän, päätin unissani ruveta harrastamaan liikuntaa. Kaksi tuntia kerrallaan, kolme kertaa viikossa. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Kunhan saan itseni liikkeelle.

En ole syönyt vielä aamiaista. Poistun varmaan kohta takaisin kotiin vain lähteäkseni uudestaan. Sain varattua kirpparipöydän, mutta silti on pirun hyödytön olo. Kuollutta painoa.