Yritän nyt olla ajautumatta tässä tekstissä holtittomaan itsesääliin. En tiedä onnistuuko.

On sellainen olo että tahtoisin olla ulkona jonkun melko uuden tuttavuuden kanssa, joka tietää minusta jonkin verran jotain todellista, mutta ei niin paljon vielä että kumpikaan meistä olisi laittanut toistaan lokeroihin. Kävellä, istuskella ja puhua. Varmaan itkeäkin, koska en kai minä tänään voi olla itkemättä.

Näin viime yönä unta jonka tunnelma jäi vaivaamaan. Tämä kävi kerran aikaisemminkin. En tiedä voinko puhua siitä kenenkään muun kuin jonkun täysin asiaankuulumattoman ihmisen kanssa. Jollaista ei tähän hätään ole.

Minä olen ajautunut aika kauas siitä millainen haluaisin olla. Minä en tiedä miten pääsen takaisin parempaan. En tiedä voiko se onnistua ilman jotakuta toista, joka näyttäisi minulle itsestäni sellaisia puolia joihin voisin samaistua ja joista pitää. Ei sillä, etteikö sellaisia ihmisiä nyt jo olisi. Koko ajanhan saan peilata hyvistä ihmisistä, ja näen myös hyviä asioita. Mutta tätä asiaa minä en osaa korjata. Niistä hyvistä ihmisistä peilautuu jyrkkä, itsekeskeinen, piittaamaton ja jopa tietoisesti julma ihminen. Enkä minä halua olla se.

Oman vajavuuden tajuaminen ei helpota sen kanssa elämistä. Ei tunnu siltä että tästä pääsisi mihinkään.