Viikonloppu oli jännä.

Kävin Kemissä. Mokailin liftaamaanlähdössä ja tein ihan omituisen mutkan pikkuteillä. Kiroilin, kävelin ja odottelin, lopulta sain kyydin ja toisenkin. Kemissä oli iloisia ihmisiä, keskikivoja bändejä, meren kohinassa telttailua ja aamuinen kävely keskustaan, keskustassa, keskustasta, tienreunassa. Aika pitkälle. En ollut nukkunut käytännössä yhtään koska oli liian kylmä, mutta ei väsyttänyt lainkaan, oli hyvä olo, vapaa ja oman elämänsä ohjaksissa. Olin kotona sunnuntaina aamuyhdeksältä ja tuntui suunnattoman hyvältä päästä nukkumaan Jussin viereen.

Melkein vuorokausi kokonaan ulkoilmassa teki kyllä kiistattoman positiivisen vaikutuksen. Ulkona on luonnollisempi olo. Kun on teltta, makuupussi, vettä ja hieman evästä, tuntuu siltä ettei muuta kaipaakaan. Ihan sama ettei ole rahaa, minulla on jotain parempaa, tieto siitä että on minusta kiinni missä olen, missä nukun, mitä katson ja mitä kuuntelen. Mihinkään ei ole kiire.

Ja tuntuu hyvältä oppia tuntemaan paikkoja. Nyt tiedän miten Kemiin mennään ja miten Kemissä mennään, tiedän missä siellä voi telttailla ja mistä saada puhdasta vettä kello viideltä aamulla. Tiedän siksi, että tein mutkia ja virheitä. Näin paljon paikkoja joita suorempaan menijä ei olisi nähnyt. Hahmotin suhteita ja suuntia.

Sikäli harmitti vähän, että en enää sunnuntaina jaksanut lähteä erääseen kokoontumiseen jossa olisin tavannut uusia ihmisiä. Onneksi ne ovat sellaista väkeä joka järjestää noita tapaamisia toistekin. Kuten sanottu, mihinkään ei ole kiire.