Sisään kannettiin tunti sitten kirjahylly, joka olikin kauniimpi kuin kumpikaan meistä muisti. Rapsuttelin siitä iloisesti maalitahroja pois, lakkabensiinin päätäkivistävällä avustuksella, ja mietin mistä saisi näppärän puristimen jolla korjata tuo kaappioven pikkuvika. Siinäpä sellainen esine josta tulen onnelliseksi monta kertaa päivässä, koska se on oikeaa puuta, kauniisti lakattu, rehellinen ja suora. Vähän kulunut, mutta kyllä kolmikymmentävuotias saakin jo olla.

On haikea olo, kaipausta, levottomuutta, jokin sisällä reuhtoo. Lakkabensiinistä tuli mieleen lukion kuvistunnit ja maalaaminen, ja ihan yksi tietty taulu jonka jätin Jyväskylään koska se ei mahtunut autoon enää. Jotain on ikävä.

Joku ruotsalainen yrittää parhaillaan iskeä minua skypessä. Äh. Yritän sanoa sille ruotsiksi että älä viitti. Minusta oli niin hauskaa että se alkoi puhua minulle juuri kun kuuntelin Kentiä, mutta nyt tämä on ainoastaan ärsyttävää.

Kent lisää haikeutta, se on niin hemmetin kaunista. Kauniit asiat tekee sitä. Tuo kirjahylly, Kent, mitä Kaisa kirjoitti blogiinsa valoista ja vedestä ja hm, elämästä, kokonaisia kuvia. Minusta tuntuu että oma elämäni ei ole kovin satumaista tai kaunista nyt. Asiallista ja organisoitua ja päivittäishauskaa. Ei ihmeitä.

Draamaa ja reuhtomista minä kai taas kaipaan. Kun vaan tällä kertaa osaisin olla reuhtomatta ihmissuhteissa, jos vain osaisin tehdä sen jollain muulla alueella niin ei tarvitsisi rikkoa niin paljon.