Tulin juuri kotiin, haalin kokoon pussillisen popcornia, viisi purjopäällysteistä hapankorppua ja banaanin.

Tänään keskeneräisyyteni johti jälleen siihen, että pidin lopulta itseäni täysin arvottomana.

Minulta meni voimat kesken Tiinan muuton. Liian vähän ruokaa, liian vähän rentoutumista (minun on usein vaikea ymmärtää sen perheen sisäistä kulttuuria). Kaikkia ärsytti, Tiinaa etenkin, monista tässä selvittämättömistä syistä, ja minä päätin lähteä. Jättää perheen kokoamaan kirjahyllyjä ihan keskenään.

Kotiin ajaessa tuntui siltä, että minun olisi pitänyt olla parempi ihminen ja jäädä. Siirtää omat väsymykseni ja keskeneräisyyteni syrjään, hengittää ja olla väittämättä vastaan kun joku kokoaa kirjahyllyä eri tavalla kuin minä tekisin ja kun koko perhe nalkuttaa toisilleen samalla korviasärkevällä äänensävyllä, ivailee samoilla raivostuttavilla maneereilla. Sillä perheellä on oikeus käyttäytyä keskenään sillä tavalla. Minun olisi pitänyt olla sotkematta tilannetta omalla häiriökäyttäytymiselläni, joka ei varmasti ole yhtään vähemmän raivostuttavaa, ainoastaan erilaista. Ennen kaikkea, minun olisi pitänyt jäädä ja auttaa sen minkä voin. Oppia tulemaan toimeen, oppia ymmärtämään, ja ennen kaikkea olla jättämättä Tiinaa niin inhottavaan tilanteeseen. Olla kohtelias.

Jos nyt ihan totta puhutaan, ei tämä minua vaivaisi ellen tietäisi miten Jussi ajattelee. Millaista käytöstä Jussi pitää toivottavana itselleen ja jota arvostaa muissakin. Jussi arvostaa huomioimista, auttamista, uhrautumistakin, muiden pistämistä itsen edelle. Minä heijastan niitä arvoja itseeni ja huomaan etten ole ollenkaan sellainen. Jos minä kyllästyn ja ärsyynnyn ja olen nälkäinen eikä mikään tunneside sido minua paikalleni, minä kävelen. Minä en siedä, minä en tee asioita kohteliaisuudesta tai velvollisuudesta. Ehkä sosiaaliset piirini ovat juuri siksi niin pienet.

Minä yritän kovasti olla jotain muuta kuin mitä olen. Ymmärtää enemmän, huomioida enemmän, olla raivostumatta niin helposti. Kyllä minulle olisi hyväksi kehittyä siihen suuntaan. Mutta joskus tuntuu etten minä jaksa, että minusta ei koskaan tule sellaista ihmistä jonka kanssa Jussi haluaisi elää. Vaikka meillä onkin viime aikoina mennyt hieman paremmin, minä olen löytänyt tapoja huomioida ja kuunnella ja olen siksi ollut paljon iloisempi ja nähnyt Jussin selvemmin, niin minusta tuntuu kuitenkin siltä että minussa on aika syvällä se että minä olen suora ja kiivas. Ja jos yritän vaimentaa niitä ominaisuuksia, minusta tulee vain pahempi, valheellinen ja nalkuttava.

Miten ihminen voi olla kasvamatta kieroon?

Minä rakastan tuota ruskaa, kun ajoin kotiin se lohdutti minua hirmuisen paljon. Minä en muista koskaan nähneeni noin keltaisia koivuja, en tuollaista liekkiä mikä nyt on kaikkialla. Ja minusta tuntuu pahalta kun minulla ei ole täällä ketään joka haltioituisi kanssani siitä. Jussi toki pitää kauneudesta. Mutta aika rauhallisella ja toissijaisella tavalla. En minä muista kertaakaan, että Jussi olisi tosissaan sähköistynyt mistään sellaisesta kuin minä.

Kyllähän tästä on ennenkin puhuttu, musiikin yhteydessä. Jussi ja minä puhumme tästä usein. Mutta minä en vieläkään tiedä, riittääkö se että kumpikin vain ymmärtää ulkopuolelta toisen intohimoja. Tiedän että minulle saattaisi riittää että täällä olisi edes sellainen ystävä joka jakaisi nämä innostukset minun kanssani.

Mutta niin. Ehkä tämä palaa kysymykseen siitä mitä on olla oma itsensä? Onko itsessä sellaisia pysyviä osasia, joita ei saa ruveta sorkkimaan? Vai onko itse tilannekohtainen asia, nestemäinen kuten joku sanoi vähän aikaa sitten? Eli siis, esimerkissä, olenko minä pysyvästi suora ja kiivas vai voinko muuttua huomaavaiseksi ja kiltiksi niin että olen yhä minä?

Uskon vahvasti, että paras lopputulos syntyy kun olen vain oma itseni. Eli teen sen miltä tuntuu.

..mutta...

toisaalta. Ehkä minä uskon niin, että ihmisellä on synnynnäisiä (tai lapsuudessa muodostuneita) taipumuksia ajatella ja toimia tietyillä tavoilla. Mutta taipumuksista huolimatta kaikkia ominaisuuksiaan voi kehittää. Pianoa voi oppia soittamaan ilman synnynnäistä musikaalisuutta. Jos on tahtoa ja itsekuria kylliksi.

Onko minulla tahtoa ja itsekuria tulla kiltiksi ja huomaavaiseksi?

Hyi saatana. Kiltiksi! Kaikkea vielä. Minä olen koko ikäni ollut mukautumatta ulkopuolisiin odotuksiin, miksi nyt alkaisin?

Mutta toisaalta, eikö edes vähän voisi joustaa?

Milloin on joustanut liikaa? Milloin ei ole enää oma itsensä?

Minun kai pitäisi tietää nämä asiat. Pitäisi osata kuunnella itseään, tunnustella milloin olen menossa oikeaan suuntaan. Olen osannut sen ennen. Nyt olen ollut pitkään tekemättä sitä.

Minusta tuntuu hyvältä

- ajaa pyörällä ruskapuiden alta kun lehtiä varisee ja taivas on sininen
- paistaa Jussille lettuja
- istua parvekkeella liian kylmässä ja käydä hyviä keskusteluja vähillä sanoilla
- herätä ajoissa
- lukea sarjakuvia
- lukea Hobbia niin etten enää kuule mitä minulle sanotaan
- nukkua kissan kanssa
- tehdä tällaisia listoja ja tiivistelmiä joista voin yhdellä silmäyksellä muistaa oleellisen

Siitä kai pitää lähteä. Ei mitään suuria lopputuloksia tällä kertaa. Paitsi että pitäisi tunnustella itseään enemmän.