Irrallinen, typerä, soljuva, ristiriitainen olo.

En ole ennen juonut olutta ja ajanut pyörällä yhtäaikaa, mutta tulipahan tehtyä sekin tänään.

Kuu oli kaunis, tähdet kirkkaita, kadut hiljaisia ja sateesta märkiä, oli oikein romanttinen olo. Mietin leikkipuistoja, ajoin ristiin rastiin katuja jotta oppisin tajuamaan miten ne reitit menevät, ajoin silti ympyrän kaksi kertaa ja ajattelin.

Nyt ajattelen että minun pitäisi selittää Joonalle (joka on Oulussa nyt) miksi minä olen tänään halunnut olla humalassa. En minä häpeä, mutta harmittaa se etten tänä iltana ole voinut olla Joonaan yhteydessä ihan sen takia että halusin tämän kokemuksen. Vaikka kaipasin tuttua ihmistä jolle puhua.

Sara on edelleen päivän soundtrack:

tänä iltana kukaan ei lähde minnekään
ollaan kaikki yhdessä täällä
kiivetään katolle katsomaan
kaupunkia
joka
nukkuu
nukkuu
kaupunki nukkuu
kaupunki nukkuu

Todellakin, irrallinen ja sulava olo. Tekee mieli kirjoittaa ja katsoa huomenna mitä tuli tehtyä. Tunnen itseni tosi nuoreksi, aloittelevaksi, typeräksi, sellaiseksi etten ihan osaa hallita itseäni ja juuri siksi olen itsestäni ylpeä. Tuleepahan kokeiltua taas jotain uudenlaista. Tuntuu hieman samalta kuin ensimmäisenä syksynä Jyväskylässä silloin seitsemän vuotta sitten, silloinkin oli kadut märkiä ja uusia ja kuljin niitä yksinäni pää täynnä outoa romantiikkaa ja isoja hataria tulevaisuuden kuvia. Risteyksessä oleva olo, sellainen että se mitä nyt tapahtuu, vaikuttaa olennaisesti siihen mitä minusta tulee. Luova olo.

Viime viikon perjantai oli oleellinen päivä. Sen jälkeen minä olen taas ollut hieman erilainen. Itselleni tutumpi.

Minulla on hyvä olo, ja juuri siksi on sääli että olen yksin nyt. Minusta on mukavaa että Jussi on poissa tänään, on helpompi keskittyä omiin ajatuksiinsa, omaan olemiseensa. Mutta olisi vielä mukavampaa jos tänä yönä olisin vielä seurassa, puhuisin jonkun kanssa typeriä ja fiksuja, jotta tämä sulava olotila ei menisi ihan hukkaan. Vaikka toki tiedänkin että sulavuus on luultavasti harhaa, luultavasti olen vain liikkeissäni ylihuolellinen ja jos puhun, puhun kirjakieltä. Joka tapauksessa, hyvältä tuntuu.

Äh. Näitä kohtalokkaalta tuntuvia hetkiä, jolloin ajattelen kaikkea yhtäaikaa: kirjoittamista, seksiä, ystävyyttä, musiikkia, valoja ja heijastuksia, polkuja. Ja kuitenkin olen tosi pieni ihminen, epävarma itsestäni, siksi kudon näitä tarinoita itseni ympärille, jotta tuntuisin isommalta. Kurottaudun ulospäin mutta en uskalla ottaa yhteyttä yksittäisiin ihmisiin, en sanoa kenellekään että välitän, koska pelkään että vain puoliksi tuttu ihminen kavahtaa siitä kauemmas. Tuntuu että se on valitettavan totta. Itse innostuisin ihan täysin siitä jos joku ottaisi tällaisena yönä yhteyttä ja sanoisi että "tehtäisiinkö jotain" tai "tuutko tänne". Minä uskaltauduin tekemään tänään yhden ehdotuksen, mutta koska se ei saanut vastakaikua, en uskalla enää toista.

Levitän kaikki asiani blogiin koska minulla ei juuri nyt ole ketään jolle puhua. Musiikki pauhaa nyt repeatilla ja tämä paikka tuntuu kodilta, mutta silti tuntuu siltä että olen kaukana kaikista. Että olen yksin.

Kai se pitää tajuta tietyin väliajoin. Se että lopulta on aina vastuussa itsestään, omasta mielenkiinnostaan, omasta lähtemisestään ja tekemisestään. Omista väreistään ja tuoksuistaan, siitä millä ympäröi itsensä.

Kai minä menen vielä maalaamaan.