Noniin, nyt kaikki auki. Vietin juuri viime tunnin kirjoittaessa tätä, mutta sitten osuin vahingossa johonkin linkkiin ja hukkasin koko tekstin. Yritän tehdä uusiksi, mutta ei tästä samanlaista tule. Joka tapauksessa, seuraavassa klassista parisuhdekriisimateriaalia.

Ajattelen joka päivä millaista on sitten kun tämä parisuhde on ohi.

Jussi on sanonut, että jos tämä suhde on tällainen vielä vuodenvaihteessa, sen on aika loppua. Jussi tietää aivan hyvin ansaitsevansa parempaa kohtelua, paremman elämän. Minä lupasin ajatella Jussin tunteita kerran päivässä, mutta se ei ehkä riitä.

Minä ajattelen toisia miehiä. Aiemmin ihan yhtä tiettyä, nyt en enää. Nyt kyse on yleisluontoisesta typeränromanttisesta kaipuusta, halusta paeta. Suurena osana siinä on varmasti kyllästyminen - itseen, toiseen, tähän elämään joka meidän välillämme on ollut siitä asti kun muutimme yhteen.

Olemme usein todenneet yhdessä, että emme tuo toisissamme esiin parhaita puolia. Minä reagoin kohteliaisuuteen ärsyynnyksellä, Jussi reagoi spontaaniin mielenilmaisuun vetäytymisellä, minä reagoin hiljaisuuteen joko lisäämällä omaa puhettani tai hiljenemällä itsekin, Jussi odottaa että tajuaisin miltä Jussista tuntuu tai osaisin edes kaivaa sen esiin, minä en tajua enkä osaa, minä en usko että Jussi tajuaa miltä minusta tuntuu joten selitän sitä aina perinpohjaisesti, paitsi nykyään kun tuntuu siltä että puhun liikaa itsestäni. Jussin mukaan tässä suhteessa on 80 % Kaisaa ja 20 % Jussia.

Keskustelu on loistavaa. Sen avulla me ymmärrämme toistemme ajattelutapoja, ainakin hetken ajan. Mutta riittääkö se? Riittääkö, että voimme järjen ja työn avulla oppia tulkitsemaan toisiamme?

Jussi harmittelee sitä, että hänelle suurimmat ilonhetket ovat viime kuukausina tulleet työstä, eivät parisuhteesta. Tunne on molemminpuoleinen. Meillä on mukavaa, tavallista, ajoittain hauskaa ja yleensä melko tylsää. Ei minusta tunnu mitenkään kriittisen pahalta, ainoastaan siltä että elän omaa elämääni tämän parisuhteen sisällä. Meillä on molemmilla omat harrastukset, omat kaverit, omat ruoat, omat ilonaiheet. Tiedän että Jussista tuntuu pahemmalta kuin minusta.

Minä olen tämän suhteen idiootti. Aliarvioin, kävelen yli, lamaannun, vien kohtuuttomasti tilaa sekä hyvällä että huonolla tuulella ollessani. Jos keskityn, tajuan kyllä miltä Jussista tuntuu. Mutta, pelottavaa huomata, en halua keskittyä. Olen piittaamaton. En ole viime aikoina ollut Jussista kovinkaan kiinnostunut. Mutta tämä suhde ei jatku ellen minä ala kiinnostumaan.

Pitäisikö tämän antaa vain lipua loppuun? Vai pitäisikö oikeasti tehdä töitä? Miksi?