Tämä päivä ei ole työntekopäivä. Tämä on päivä jolloin ajatusten kärjet tökkivät ihoa, vaativat seuraamaan, kerimään koko ajatuksen kasaan. Kutomaan niistä blogimerkinnän.

Pitkään aikaan en ole uskaltanut kuunnella Jeff Buckleyta. Olen katsonut Grace-levyä, ottanut sen käteenkin joskus, mutta aina palauttanut sen hyllyyn. Se on tuntunut liian voimakkaalta. Tänään ei tuntunut.

Joona on antanut minulle suosituksen LinkedInissä. Peilaan itseäni siitä:

“Kaisa is a skilled writer with a great sense of drama. One of the driving forces of Juoni.net. She also has a growing talent for leadership.”

A great sense of drama?

Niin kai sitten. Vaikka en minä koskaan ole niin ajatellut.

Minulla on päiviä, jolloin suhde Jussin kanssa tuntuu hiton hyvältä. Jussi tuntuu hyvältä. Silloin minulla ei yleensä ole sanoja sille hyvälle ololle. Ärsyynnyn, jos yritän pukea sitä hyvää oloa sanoiksi. Silloin kuitenkin tuntuu siltä, että tämä jatkuu vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Joskus taas on päiviä, jolloin tämä suhde pelottaa. Tai että pelkään suhteen puolesta, en niinkään sitä itseään tai sitä mitä se voisi minulle tehdä. Joskus pelkään sitä mitä se voisi tehdä Jussille. Mutta useimmiten pelkään vain sitä että se ei kestä.

Jännittävimpiä ovat kuitenkin ne päivät, jolloin en erityisesti välitä siitä miten kauan tämä jatkuu. Tämä on niitä päiviä. Tuntuu siltä, että miten päin käykin, se on hyvä. Tätä ei pidä käsittää väärin - tänäänkin välitän siitä olenko Jussin elämässä vai en. Minä haluan palavasti tuntea Jussin, olla mukana niissä asioissa joita Jussi tekee, vuosia ja vuosia eteenpäin. Tulisin todella surulliseksi jos en saisi enää olla Jussin elämässä. Aina en kuitenkaan tiedä tuleeko siinä aina olemaan kyse parisuhteesta, ja joskus tuntuu siltä että suhteen muoto ei ole kaikkein olennaisin asia.

Sitä tuntuu vaikealta tunnustaa. Juuri siksi tulin tänne tunnustamaan sen. Koska se on totuus. Minulle parisuhde on vain yksi ihmissuhteen moodi. Tällä hetkellä se on naksautettuna päälle Jussin ja minun välillä, koska siinä moodissa tuntuu hyvältä. Se tuntuu luonnolliselta ja oikealta, siltä että siten sen on oltava nyt.

Minä pelasin tänään gota. Siinä jokaiselle siirrolle voi löytää perustelut, voi laskeskella todennäköisyyksiä siirrosta seuraaville tapahtumille. Jonkin verran tein sitäkin, mutta lopulta tein kuitenkin paljon siirtoja intuitiolla, nähdäkseni mitä niistä tulee. Tuntui siltä että niiden siirtojen piti mennä juuri niin. Vaikka osa niistä johtikin omien nappuloiden ja alueiden vaarantumiseen ja menettämiseen. Ne olivat kuitenkin olennainen osa pelin oppimista. Minusta tuntuu nytkin hyvältä että pelasin ne tuhoon johtaneet siirrot.

Tuntuu typerältä jaotella tapahtumia hyviin ja huonoihin. Että häät ovat aina hyvä ja ero huono asia. Että on hyvä olla töissä ja huono olla työttömänä. Että kipu on huonompi kuin terveys ja ikävystyminen huonompi kuin viihtyminen. Asiat ovat asioita. Ja paikallaan. On itsestä kiinni, miten niihin päättää suhtautua, mitä niistä oppii ja miten niiden takia toimii.

Minulle asioissa ei ole oleellista se, tuntuvatko ne kivuliailta vai miellyttäviltä, tehokkailta vai aikaatuhlaavilta. Oleellista on se, tuntuuko asia tai teko olevan paikallaan. Onko sille juuri omanmuotoisensa kuoppa tässä hetkessä? Painaako se niin paljon että se painuu maahan juuri nyt?

Uppiniskainen järkeni ottaa liian usein minusta vallan. Järkeilen liian usein, mitä minun pitäisi tehdä ja miksi - sen sijaan että luottaisin vaistooni ja ymmärtäisin myöhemmin miksi niin kannatti tehdä. Minulla on vahva vaisto jolla on paljon sanottavaa. Ja joskus minä kohtelen sitä turhan huonosti.

Tänään tuntui olevan paikallaan maata lattialla. Sitten tuntui olevan paikallaan mennä pelaamaan gota Jannen kanssa. Palatessani tuntui olevan paikallaan soittaa Johannalle, soiton jälkeen tuntui olevan paikallaan kirjoittaa blogia. Paikallaan tuntuu olevan myös Johannan kanssa kävely tänä iltana, sille on oikein iso ja sopivankokoinen kolo minussa.

Saa nähdä mitä tapahtuu. Elämä on jännittävin asia!