Taas se tunne että hommat kaatuu päälle. Ja taas se tunne että eihän niiden pitäisi, kun eihän minulla edes ole niin paljon töitä kuin useimmilla muilla. Vertaan taas itseäni useimpiin muihin.

Kansalaisopisto on hyvä asia. Kevätlukukauden kurssit pitäisi laittaa kasaan NYT, siis tämän viikon aikana, mutta se tuntuu hyvältä ja saan sen varmasti tehtyä. Toki tuntuu siltä etten panosta siihenkään tarpeeksi, etten tee tarpeeksi ennakkovalmisteluja - vaikka kurssien osallistujat tuntuvatkin viihtyvän ja tulevat seuraavillekin kursseille. Saan kevätlukukaudelle enemmän tunteja kuin nyt.

Juoni on hunningolla. Minun pitäisi johtaa sitä lehteä, ei edes yksin vaan ihmisten kanssa, mutta en silti johda. Mistä se sitten johtuu, on kokonaan toinen kysymys.

Tiedän olevani luonteeltani sisäänpäinkääntynyt, itsekeskeinen ja helposti kiivastuva. Itsetuntoni ei ole kovin vakaata lajia. Mutta nämä ovat vain ominaisuuksia, eivät mitään syitä paeta vastuusta ja olla oppimatta uutta. Minulla on positiivisiakin ominaisuuksia - näkemyksellisyys, päättäväisyys, faktojen ja mielipiteiden kommunikointikyky (vaikka tunneviestintäni onkin vähän mitä sattuu) ja usko siihen että kaikki on mahdollista. Mutta kuitenkin.

Minua vaivaa se etten osaa vielä, en tiedä tarpeeksi, minulla ei ole kokemusta, ja lisäksi vielä se että olen itse asettanut itseni johtavaan asemaan Juonessa. Minulla ei siis ole valtuutusta, en koe että minuun luotettaisiin johtajana. En saa palautetta siitä mitä teen hyvin, tai jos saankin, en tajua sitä tai sen merkitystä (joskus pidän hyvintehtyjä asioita oletusarvona).

Oletan helposti että toiset ihmiset ovat ajatuksenlukijoita. En kerro omista tunteistani, jos niitä ei erikseen kysytä. Juonessa on paljon muutakin tehtävää kuin toimituspäällikön itsetunnon ruotiminen.

Ylipäätään minua vaivaa aina ajatus siitä, kuinka paljon paremmin voisin asiat tehdä. Vaikka saisin hyviä asioita tehtyä, en nauti niistä kovin kauaa. Toki olen ylpeä siitä, että pystyn jo nyt pitämään kursseja, jotka osallistujien mielestä ovat innostavia ja mielenkiintoisia. Ja siitä, että olen yhdessä loistavien ihmisten kanssa tehnyt puolen vuoden ajan erittäin potentiaalista ja elinvoimaista lehteä. Resurssit huomioonottaen - olemattoman koulutuksen ja kokemuksen, mitättömät rahavarat ja rajoittuneet ajankäyttömahdollisuudet - olen tehnyt todella hyvää jälkeä.

Mutta kuitenkin. Tuntuu siltä että jos teen yhden asian hyvin, kaikki muut jäävät toissijaisiksi. Jos teen Juonta hyvin, parisuhde ja opetustyö kärsivät, harrastuksista ja muista ihmissuhteista puhumattakaan. Jos keskityn parisuhteeseen, kaikki työt kärsivät jonkun aikaa. Jos keskityn opetustyöhön, Juoni ja harrastukset kärsivät. Jos harrastan jotain uutta, sekin aika on pois "tärkeämmistä" asioista. Ja jostain syystä tunnun aina pitävän sosiaalista elämääni aivan viimeisenä, ystävät liukuvat kauemmaksi - vanhat, uudet ja potentiaaliset yhtä lailla.

Tunne, johon kaikki johtaa, on syyllisyys. Mitä teenkin, se on pois jostain muusta. Minun olisi jo pitänyt tehdä se ja se ja se asia. Edellä mainittujen lisäksi on tietenkin muutakin, asioita joista olen vastuussa vain itselleni - opintojen selvittely, perhesuhteiden ylläpito, romaanin kirjoittaminen, kaupunkiin ja kaupungin ihmisiin tutustuminen, Älä osta mitään -päivä, aktiivisempi tulevaisuuden työmahdollisuuksien kasvattaminen...

Ehkä se on vain organisointikysymys - sitä että päättäisi kuinka paljon tunteja viikossa voi mihinkin käyttää, merkitsisi ne tunnit kalenteriin ja toimisi sitten kalenterin mukaan - mutta yhtä kaikki tuntuu siltä etten voi luottaa itseeni, ja jos minä en voi, ei kellään muullakaan ole syytä luottaa. Jos toisilla on toisia näkemyksiä, minä en niistä tiedä.