Erinomainen päivä. Hienoja ihmisiä täynnä, jokainen omalla tavallaan ihan hurjan arvokas. Kaikki pelaamassa lautapelejä meidän olohuoneessa.

Ja kun ihmiset ovat lähteneet, jää haikea olo. Merkityksellinen. Merkillinen. Että tahtoisi ehkä vielä lähteä ulos herkistelemään. Että pitää kuunnella Liekkiä ja Nine Inch Nailsin Fragilea ja lukea hieman FitzChivalry Farseerin suurista salatuista tunteista.

Etsin blogini historiasta tietoa eräästä päivämäärästä ja löysin kuvauksen siitä, millainen olisin jos olisin esine:

Paras esine olisi ehkä jonkinlainen monitoimityökalu. Että kun sen osia laittaa eri järjestykseen, siitä tulisi eri työkaluja. Sitä voisi järjestellä. Ja se olisi oikeasti hyödyllinen. Ja funktionaalisuudessaan kaunis. Sen osat napsahtaisivat kiinni toisiinsa, painoltaan se olisi keskiraskas kuten poltettu savi tai Marimekon puuvillapaidat, värinä olisi ainakin osittain punainen, pintarakenteessa voisi olla jotain karheaa tai karkeaa, jotain mikä tuntuu käteen.

Näistä uusista ihmisistä peilaan itseäni hieman eri tavalla kuin ennen olen peilannut. Pidän kyllä itsestäni. Antamani julkinen kuva on hemmetin positiivinen, joskin joskus hieman uhoava tai itsekeskeinen. Ei se kokonainen ole. Näiden ihmisten kanssa en ole niin heikko kuin olen, en hyväksy epävarmuuttani avoimesti. Olen niin hyvä tyyppi että joskus unohdan olevani ihminen. Voitin tänään pelatuista neljästä pelistä kolme, joskin viimeisen tasapelillä.

Kaipaan runoutta, kävelyitä, haurautta, jään päällä kävelemistä ja pimeyttä, hetkiä kylmässä ja hiljaisessa ilman puhetta tai vähillä sanoilla. Menen hankkimaan sellaisen hetken nyt.