Jorma sanoi:

"Jos minä seurustelen muutaman kuukauden jonkun kanssa romanttisissä merkeissä mutta kysymysmerkkinä ja sitten irtaannun, on se vain kolme kuukautta niissä sinänsä hyvissä merkeissä ja sitten voin miettiä että oltaisiinko loppuelämä jossain toisissa merkeissä yhteyksissä vaikka ystävinä. No big deal. Mutta tuo toinen on saattanut niiden muutaman kuukauden aikana rakentaa mielessään yhteyden itsestään mahdolliseen yhteiseen tulevaisuuteemme, ja irtautumiseni hänestä romuttaa hänen toivomansa tulevaisuus-hypoteesinsa, saattaen olla jopa uhka hänen identiteetilleen. Minulla kesti 40 vuotta täjuta tämä.
Voidakseni nostaa hattua itselleni käyttäydyn nykyään toisin."

Yritin vastata tähän jo kommentissa, mutten onnistunut. Yritän nyt uudestaan. Kysymys on siis nopean ja hitaan etenemisen ristiriidasta romanttisissa tilanteissa.

Mietin, että Jorman kuvaamassa skenaariossa se toinen, joka on rakentanut tulevaisuushypoteesinsa muutaman kuukauden kestäneen parisuhteen varaan, on rakentanut kipunsa ihan itse. On aina älytön riski rakentaa elämänsä toisen ihmisen varaan, ajatellen että oma elämä voi jatkua halutunlaisena vain jos siinä on mukana ihan tietty toinen ihminen, ja vieläpä että siihen toiseen ihmiseen täytyy olla ihan tietynlaisessa suhteessa.

Riippuvuussuhteen muodostumisen mahdollisuus ei mielestäni ole syy olla lähtemättä romanttiseen suhteeseen täysillä. Se mahdollisuus on aina. Mutta sen mahdollisuuden toteutumiseen voi vaikuttaa jo ihan suhteen alusta alkaen, siinä miten toimii toisen kanssa. Tärkeämpää on mielestäni olla mukana kokonaan, laittaa itsensä likoon, antaa itsensä kokonaan toiselle - myös siinä että kertoo suoraan silloin kun toisella on epärealistisia odotuksia tulevaisuuden suhteen. Toki siihen voi mennä jonkin aikaa (vaikka itse olenkin heittäytyjäluonne, en usko että kaikki ovat tai haluaisivatkaan olla). En usko että luottamusta voi saavuttaa luopumatta muureistaan.

Hidas eteneminen, suhteen tutkailu ja esianalysointi ja tuskan mahdollisuuden välttely on toki kohteliasta ja järkevääkin. Mutta minä olen sen verran romantikko etten usko että rakkauden pitäisi olla kohteliasta ja järkevää.

Eri asia tietenkin on, jos ei haluakaan rakkautta vaan "toimivan parisuhteen". Jossa on keskinäinen yhteisymmärrys, toisiaan täydentävät luonteenpiirteet jotka eivät aiheuta ristiriitoja, miellyttävää ja teknisesti onnistunutta seksiä, keskenään toimeentulevia sukulaisia ja pohjaton tylsyys. Ei se ole rakkautta, se on persoonallisuustaloutta. Ja persoonallisuustaloutta hallitsee lopulta kivun pelko. Kun ei anna tilaa syvien tunteiden muodostumiselle, ei ole myöskään vaaraa kivusta. Itselle tai toiselle.

Minulla ei ole 40 vuoden kokemusta. En ole ollut parisuhteissa kuin tällä vuosituhannella. En luule tietäväni jo kaikkea. Enkä missään nimessä tarkoita tällä että väheksyisin Jorman menetelmiä. Jos joku toimii itselle niin sitten toimii. Mutta en usko että voisin itse elää niin.

Vaikka täytyy tunnustaa, että juuri nyt elänkin hieman niin. Jussi ja minä olemme tällä hetkellä varsin kohteliaita ja järkeviä. Keskustelemme fiksuja, teemme kehitysehdotuksia ja katsomme mitä loppuvuosi tuo tullessaan. Tunnemme toisiamme koko ajan paremmin. Eilinen keskustelu teki varmasti hyvää, mutta tuntui työltä. Minua vaivaa varmaankin eniten se, etten tiedä miten paljon riippuu persoonallisuuksista ja miten paljon teoista ja oppimisesta.

Johanna kysyi minulta, olenko tyytyväinen Jussin ja minun suhteeseen. Minä olin hetken hiljaa ja vastasin hitaasti että "tyytyväinen on kai se sopivin sana".