Viikonloppu venähti käsittämään myös maanantain, oletettavasti palaan huomisaamuna, koulussa pitäisi olla 12.30. Nyt soi Chemical Brothersin Dig your own hole, otan kaiken irti tuosta aivojanyrjäyttävän monipuolisesta ja maukkaasta levyhyllystä.

Nämä viikonloppusessiot pistävät aina sisäiset palikat kolisemaan. Täysin tolkutonta onnellisuutta enimmän aikaa. Välillä pelästyn kovasti kun minusta nousee esiin piirteitä joita en ole tiedostanut ennen. Ja joitakin juttuja joista en saa mitään otetta.

Uskomatonta että vieressä silloin on ihminen, jonka kanssa uskallan olla vajaa, voin rauhassa olla kohtaamatta tuntematonta itsessäni, sitä jota en uskalla vielä ymmärtää, voin rauhassa olla pelkuri välillä. Voin rauhassa inhota itseäni hetkittäin, inhota joitakin ominaisuuksia, ja se ei pelota toista pois. Voin ärsyyntyä ja jumiutua ja käpertyä itseeni.

Välillä tuntuu siltä että minä en mitenkään voi olla kaikkea sitä hienoa mitä toinen luulee minun olevan. Tunne silloin on nolostuminen. Vastahankaisuus. En minä. Jossakin vaiheessa totuin asettamaan itseni sellaiseen kehykseen, että minä olen heikko ja hankala, rikki ja vaikea, kykenemätön toimimaan ihmisten kanssa, kontrollifriikki ja tosikko ja pelkuri.

Se kai tässä on minulle merkityksellisintä. Että toisen kanssa on hyvä olla silloinkin kun on paha olla. Ettei tarvitse piilottaa itseään, hävetä itseään. Että vaikka minä en hyväksyisi itseäni, toinen hyväksyy. Antaa tilaa. On läsnä.

Minä olen löytänyt jotain arvokasta. Toivon etten koskaan ota tätä itsestäänselvyytenä, toivon etten koskaan totu, etten koskaan täysin ymmärrä. Toivon että osaisin ihmetellä, että osaisin suhtautua kunnioituksella.

Voisiko joku siellä Jyväskylän päässä pistää Jyväskylän ammattikorkeakoulun postiin ja lähettää minulle? Minä olen löytänyt kodin tästä ihmisestä, enkä tahdo tulla pois.