Naapuritaloon on tehty remonttia monen kuukauden ajan. Sinä aikana minä olen jollain tavalla kiintynyt taloon ja remonttimiehiin. Pidän siitä että vanhasta rapistuneesta omakotitalosta tehdään uusi ja parempi, ja siihen muuttaa lapsiperhe. Käyvät aina välillä katsomassa miten työt edistyvät, kahvittelemassa ja tekemässä puutarhatöitä.

Remonttimiehiä on ydinjoukkona kaksi, ja vaihtelevasti muita, kaikenlaisia erikoismiehiä ja tavarantuojia ja silloin eräänä huhtikuisena aamuna SUURTEHOIMUA-auto, joka herätti minut tasan kahdeksalta täysin infernaalisella SUURTEHOIMU-äänellä. Niihin kahteen ydinjoukkomieheen siis olen kiintynyt. Perusrehellisiä äijiä, jotka näyttävät kamalan tervehenkisiltä. Toinen näyttää ihan Talvisen tarinan päähenkilöltä, kolmekymppinen punavaalea mies jolla on viikset ja parransänki ja joka hymyilee paljon. Toinen on kuusikymppinen heppu, jolla on pitkät harmaat hiukset, reilusti vatsaa ja tapana tehdä töitä ilman paitaa. Jos minä olisin mies, voisin haluta olla sellainen kuusikymppisenä.

Keskeinen tavoite tällä hetkellä tuntuu olevan hyvien tyyppien löytäminen. Ei niin väliä ovatko elossa vai kuolleita, läsnä vai kaukana, kunhan heistä voi innostua ihmisinä ja/tai ajattelijoina (voiko niitä erottaa? kyllä voi). Löytöjä tähän mennessä: Victor Papanek, Erich Fromm, Fynn, Mohandas Gandhi, Luciano Benetton, Toni Wirtanen, Jeff Buckley. Esimerkiksi.

Kohta Carcassonnea Joonan kanssa, mikä siinä taas on että sen kanssa on niin kivaa. Kiitollisuus on päivän tunne.