Ismo Alangon 11-vuotias i-r-t-i kuulostaa yhä tuoreelta. Saakeli että on mahtavaa intensiivisyyttä. Absoluuttisen Nollapisteen yksiviikkoinen iiris kuulostaa joka kuuntelukerralla paremmalta.

Tajusin juuri miksi minun on niin vaikea hahmottaa sijaintiani Oulun keskustan ruutukaava-alueella. Koska toisin kuin Jyväskylässä, siellä ei ole korkeuseroja. Se on kaikki tasaista, en voi juurikaan päätellä rinteen suunnasta sitä missä on meri ja missä ei. Aina kun tulen ulos rakennuksesta, joudun erikseen tarkastamaan kadunnimistä, miten päin olen.

Syntymäpäivä meni ohi ambivalenteissa tunnelmissa. Jussi tuli kotiin, mikä oli tavallaan aivan ihanaa ja tavallaan ahdistavaa. Minä pukeuduin tyllihameeseen ja keltaiseen takkiin ja vaihdoin kenkiini oranssit nauhat. Vastailin onnitteluihin nettiyhteisöissäni. Ostin herkkuja - valkohomejuustoa, rusinasuklaata, kunnon leipää, pieniä suomalaisia omenoita, balsamiviinietikkaa. Ja kaksi pientä ruukullista ruosteenpunaisia krysanteemeja, jotka tuoksuvat rucolalta. Itkin. Käytiin katsomassa Rush Hour 3. Nauroin. Kannatti. Niistä Eiffel-tornin kaksintaistelukuvista voisi koota kokonaisen seinällisen isoja julisteita. Nämä kuvat mielessäni kävelin bussipysäkille, ja siellä peilasin itseäni Hevimestan mustalla vuoratusta ikkunasta. Huomautin näyttäväni söpöltä. Jussi myöntyi.

On edelleen se olo että nyt muhii päässä isoja asioita. Mutta on myös sellainen olo, että nyt ei kannata jäädä piehtaroimaan niissä asioissa vaan pysyä liikkeellä. Nyt haen kengät suutarilta, ja tänä iltana lähden kyllä johonkin ulos. Ilmassa on jotain.